Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Tsemppiä viikkoon!

Totta kai sitä haluaa kuntoutua ja sitä, että olo parantuu ja toisaalta uskonkin siihen. Mutta niillä hetkillä, kun on sellainen toivoton olo ja tuntuu, että tää on yhtä tuskaa, niin yksi laulu lohduttaa mua.
Se on kristillinen ja se on tässä, Tsemppiä,voimia ja siunausta kaikille viikkoon! :

Vammaistuesta, uskosta ja vähä taivaastakin ;)

Sain vammaistukipäätöksen. Se tippui perustukeen eli nyt pystyn käymään vain 2 kertaa kuussa terapiassa, koska en niitä kahta muuta kertaa voi kustantaa itse talouden ollessa todella tiukoilla.

Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.

Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.

Kuulumisia ruskan keskeltä

Paljon on pohdiskelua ja sanottavaa, mutta en tiedä onko tää blogi oikea foorumi siihen. Tämähän keskittyy lähinnä elämään tän traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Pitäsi varmaan alkaa pitää päiväkirjaa tai toista blogia ;)

Nyt juuri inhottavassa flunssassa, mutta takana mukava noin viikon matka toiselle puolelle Suomea. Kaik mäni hyvin. Oli hauskaa! Tässä oottelen tietoa siitä pääsenkö ammatilliselle kuntoutuskurssille ja tietysti tietoa siitä tuleeko vammaistuelle jatkoa. Nyt asiat ei oo enää mun käsissä. Mut en tahdo ajatella, että ne ois "vaan" Kelan tätien käsissä, vaan haluan ajatella myös, että ne on Korkeammissa käsissä eli Taivaan Isän käsissä.

Koska mulla on ollut auktoriteettien kanssa traumakokemuksia, se tietysti on aina heijastellut mun jumalakuvaan ja jumalasuhteeseen ja tekee sitä vieläkin. Oon joskus sanonut kavereille, että haluaisin löytää Taivaan Isän. Vaikka tiedän, että Jumala näytti itsensä Jeesuksessa, joka on rakkauden perikuva Raamatussa, niin ei se tunnu menevän helposti jakeluun. Mulle Jumala ei kovinkaan paljon ole ollut Taivaan Isä ja siksi ehkä mun usko on ollut kovin suorituskeskeistä ja sit kun en oo pystyny suorittamaan niin oon kokenut olevani kakkosluokan uskova tai en uskova ollenkaan. Mutta nyt haussa siis oikeampi ja lempeämpi jumalakuva. Toivottavasti löydän sellaisen. Se on rukouksissa.

Eipä tässä nyt muuta tähän hätään (vaikka mielessä on kaikkea, niin en viitti kaikkea tänne kirjottaa)

Leppoisaa lauantaita

Lauantaita!

Muutaman päivän ajan olo on ollut toisinaan jopa mukava...vaikkakin väsynyt. Tiedä häntä mistä johtuu. Ehkä tai varmastikin pieni vappumatka ja kaverien näkeminen auttoi asiaa ja tietenkin rukoukset. Mun lääkäri yrittää monesti tiedustella sitä, että vaihteleeko mun mielialat yhtäkkiä ja ihan syyttä suotta. Itse kyllä oon sitä mieltä, että aina siihen on joku syy taustalla, jonka voin nimetä. En tiedä mitä diagnoosia hän kalastelee.

En oo halunnut paljon vammaistukihakemusta ajatella. Pakko vaan ajatella, että Jumala pitää jollain tavalla huolta. Oishan tää usko aika päätöntä muuten. Työjuttuja, saikun jatkumista ja tulevaisuuttakaan en oo halunnut nyt kauheesti pähkäillä. Joskus tarvii lomaa jatkuvasta ajattelusta. Ehkä siksi onkin ihan jees olo.

On ollut muuten todella ilahduttavaa saada teiltä mailia rakkaat lukijat. Se on ollut aina positiivinen yllätys. Kiitos!

Muuten. Koska olen toimittaja, mutta en pysty tekemään ko. työtä, niin mulla ois unelmana perustaa myös sellainen blogi, jossa kertoisin ihmisten mielenkiintoisia (elämän)tarinoita. Siis..niin, että ihmisten nimet oisi muutettuja. Mutta sitten pitäisi kerätä niitä tarinoita. Ei ihan pelkkää omaa kaveripiiriä viittisi haastatella :) Aika haastavaa, mutta kattotaan nyt tuleeko siitä mitään. Itse vaan tykkään lukea henkilöhaastatteluja, niin ajattelin, että ehkä joku muukin haluais lukea.

Sellasta.

Mutta palataan!