Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.
Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.