En voinut alle parikymppisenä tietää mikä mua odottaisi ,kun "kasvan isoksi". Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja kaikki siihen kuuluva tuli mulle yllätyksenä..epämiellyttävänä yllätyksenä 21-vuotiaana.
Mulla oli samanlaisia unelmia kuin muillakin ihmisillä, jopa ehkä suurempia kuin joillakin. Mun elämä muuttui täysin. Ja tällä hetkellä en tiedä mitä on realistista odottaa. Mä en tiedä pystynkö mä solmimaan kestävän parisuhteen saatikka olemaan äiti. Ekaan jotenkin vielä voin uskoa ihan pikkusen, mutta tohon vikaan on vaikea uskoa. On niin paljon omia ongelmia itsensä ja jaksamisensa kanssa, että on vaikea kuvitella, että pystyisi huolehtimaan jostakusta, joka on täysin riippuvainen minusta. En välttämättä jaksaisi yövalvomisia ja kaikennäköistä muuta mitä asiaan kuuluu. Nää on asioita, jotka tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tulenko aina olemaan yksin? Ja onko minusta koskaan äidiksi? Tietenkin,kun Jumala-aspekti on olemassa..siis että usko Jumalaan, joka voi tehdä ihmeitä ja muuttaa elämää, niin toki kaikki on mahdollista. Mutta tahdon olla näissä asioissa realistinen...en halua tippua korkealta haaveista. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta edes.
Oon jounut luopumaan paljosta: urasta, tasapainoisesta elämästä, poikaystävästä, virkeästä sosiaalisesta elämästä, tasapainoisesta uskosta Jumalaan, matkustamisesta jne. jne.
No, mitä hyvää häiriöstä on. Oikeastaan ainut hyvä asia, jonka keksin on se, että musta on tullut melko ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, joilla on erilaisia elämäntilanteita ja vaikeuksia. Musta on tullut empaattisempi. Joskus se on kyllä ärsyttävääkin,kun sitten ei ole voimavaroja kuitenkaan auttaa.
Isoista asioista kirjoitin, mutta nyt ne "möröt" on sanottu ääneen. Niin...jäämme seuraamaan elämääni ja katsomaan millaiseksi se muodostuu. Nyt yritän tehdä tämänhetkisestä elämästäni mahdollisimman siedettävää ja hyvää.
Mutta tiiättekö, ei ole helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.