Sain 5 viikkoa saikkua ja tuntuu helpottavalta. Vaikka en voi iäti paeta tilanteita, joissa vihaisuutta ja ärtymystä ilmenee, niin saan edes hetken hengähtää ja tutustua tähän puoleen itsestäni rauhassa ilman häpeää.
Kun olin lähtenyt lääkäriltä niin, joku osa minussa oli ylpeä. Se oli ylpeä sen vuoksi, että oli pystynyt puolustamaan toista osaani. Se sanoi toiselle osalleni: " Minä pidän sinusta huolta. Minä taistelen puolestasi. Ajan oikeuksiasi."
Puhuin lääkärin kanssa siitä, miksi mun on vaikeata hyväksyä vihan/aggression/ärtymyksen tunteita. Puhuttiin ensin hylkäämisen pelosta. Traumasta, että jos en ole "kiltti", minut hylätään. Juontaa lapsuudestani. Toisena asiana nousi se, että miten se, että olen kasvanut kristillisissä ympyröissä...välillä vähän ahtaissakin, on vaikuttanut asiaan. En kauheasti puhunut tästä, mutta sanoin, että se itse asiassa, nyt kun miettii, se vaikuttaa TODELLA PALJON siihen, että en hyväksy tunteitani. Kristillisissä piireissä ei paljon puhuta epämiellyttävistä tunteista hyväksyttävinä. Olen ollut piireissä, jossa niitä on enemmänkin "ajettu ulos meistä".
Kuka siinä nyt sitten uskaltaa tuntea tunteita tai jos tunteekin, niin kuinka tehdä se ilman häpeää ja itsesyytöksiä?
Kävellessäni kotiin, huomasin kuinka sisälläni kuohahti mieletön viha sitä ajattelua kohtaan, että koko tunteiden kirjoa ei niin vaan ole hyväksytty niissä kristillisissä piireissä, joissa minä olen ollut. Tuli vihan tunne siitä, että kotona ei ole ollut niille tilaa, eikä sitten hengellisessä kodissa eli seurakunnassakaan. Viha kuohahti siitä, että tämä puoli minussa on jäänyt niin tiiviisti piiloon, että vasta nyt 33-vuotiaana alan tuntea noita tunteita. On kuin osa minusta olisi ollut kadonnut. Ja nyt sitten hävettää silti.
Usein lapsuuden olosuhteissa syntynyt liika kiltteys ja kristillinen yhteisö, jossa mielletään tunteet voimakkaasti pahoiksi tai hyviksi ja jossa ei puhuta siitä, että myös epämiellyttävät tunteet ovat normaaleja ja jopa tervettä, eivät ole hyvä yhdistelmä. Näin ei synny terveitä ihmisiä, joilla on terve minuus.
Ugh. Olen puhunut tämän päivän aatoksiani.
Lisäyksenä vielä, että nuo kaksi asiaa yhdistettynä, joista puhuin, ajoi mut vuonna 2002 todella pahoihin dissosiaatiokohtauksiin, jotka on niin pelottavia, etten mielellään edes puhu niistä..pelkäsin totaalisesti menettäväni todellisuudentajun silloin.
VastaaPoista