Tulipa vaan mieleen sellainen, että musta ei aina varmaan näe, että mulla on vaikeaa. Juttelin siitä tänään terapiassa. Saatan puhua asioistani tosi silleen kliinisesti (ilman tunteita), joten monet varmaan olettaa, että oon ihan fine. Ja siksi en ehkä saa sellasta tiettyä tukea tai myötätuntoa mitä tarvisin. Osaan kirjoittaa, mutta se on eri asia kuin se, jos puhuis tunteella asioistaan. Mä en esimerkiksi kovin usein itke, kun puhun asioistani. Tänään terapiassa itkin pitkästä aikaa puhuessani asioistani. Muth....itkulla sais myötätuntoa. Kai.
Toinen juttu on se, että kun on vuosia ollut vaikeaa, niin koska ihmisillä (ystävillä ja läheisillä) tulee se piste, ettei enää edes pysty tuntemaan myötuntoa, että enemmänkin vaan ärsyttää, kun se toinen vaan jankuttaa AINA.
Nii..tällasta tänä iltana.
Kuulostat aika ankaralta itseäsi kohtaan. Ehkä sinun kannattaisi luottaa siihen että läheisesi osaavat kyllä sanoa milloin raja alkaa tulla vastaan. Itkemistä kannattaa tehdä aina kun siltä tuntuu, mutta ei suinkaan sen takia että saisi myötätuntoa vaan ihan oman mielenterveytensä takia. Itkemisellä on kumma voima, se puhdistaa ja tekee jälkeen päin hyvän olon. Siis sen jälkeen kun on pyyhkinyt neneänsä. : D
VastaaPoistaJokin osani ON erittäin ankara itseäni kohtaan.
VastaaPoista