Kesän jälkeen

Pieni kesätauko on tässä taas ollut. Kesä oli tunneilmastoltaan levollinen. Nyt taas, kun syksy tulee on alkanut tulla haasteita.

Ensinnäkin, mulla on pieni kissanpentu, joka auttaa pikkuisen mua pysymään ´tässä hetkessä´mikä on ihana asia. Hänestä on paljon ollut apua.

Mutta tähän viikkoon:

Tämä viikko on ollut aivan karmea.Mulla nuo PMS-oireet pahentaa ahdistuneisuutta ja yliherkkyyttä. Tuntuu, että triggeritkin voimakkaammin vaikuttaa. On myös uusi harkka alkamassa ja opiskelu, koska pääsin Kelan mielenterveyskuntoutujien työelämäohjaukseen.

Tällä viikolla sisäinen kriitikko on taas saanut kritisoimista ja on ruoskinut mua mennen tullen, koska oon huomannut itsessäni erilaisia tunteita..myös ns. ei positiivisia tunteita toisia kohtaan, enkä millään meinaa saada siltä kriitikolta rauhaa. Ihan kamalaa! Nii, mun lääkäri on sanonut, että mulla on myös vaativan persoonallisuuden piirteitä.

Jouduin äsken ottamaan rauhottavaa, kun kriitikko arvosteli niin, että en meinannut pystyä hengittämään. Sitten otin vihon ja kynän käteen ja päätin alkaa kirjoittaan pienelle itselleni. Näin kirjoitin tänään:

" Rakas pieni,
Sulla on lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita tunnet. Sun ei tarvi hävitä tai lakata olemasta. Saat omistaa omia mielipiteitä ja olla näkyvä. Kaikki ei aina ole sun syytä. Sun ei tarvitse ylianteeksipyytää.

Saat olla kateellinen, kunhan et aiheuta toiselle pahaa. Saat olla vihainen, kunhan et tapa toista. Saat olla ärsyyntynyt ja saat olla turhautunut, jopa ahdistunut. Ei sun tarvi yrittää muuta. Ei tarvi yrittää johonkin mihin et pysty. Ei sun tarvi yrittää kontrolloida jotain mitä et voi. Oo armollinen itsellesi, sweet soul.

Ei kaikelle voi mitään. Anna olla. Saat olla. SAAT OLLA!"

Onko toisilla ikinä tällasta itsensä ruoskintaa. Mulla varmaan pahentaa sitä se, että oon ollut jossain vaiheessa mukana lakihenkisessä kristillisyydessä, jossa eri tunteetkin leimattiin pahoiksi. Oman vanhemman  tunnemaailman rajuuden varjossa myöskään ei ollut ns. ´lupaa´tuntea omia tunteita..niitä epämiellyttäviä.

Onko kellään muulla vaativuutta ja miten tulet sen kanssa toimeen? Ois kiva kuulla mailissa. Edes yksi rivi.

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Epäilyjä

Välillä tuntuu siltä, että onkohan mulla mitään häiriöö vai oonko vaan muuten "vaikea". Puhuin juuri eilen tästä lääkärilleni, joka määräsi siis saikun elokuun loppuun. Mulla on jotenkin vahva tarve saada mustaa valkoisella tietoa siitä mikä mulla on. Epäilen jopa mun terapeuttia, jonka mukaan oon kompleksoituneesti traumatisoitunut ja mulla on toisen asteen rakenteellinen dissosiaatio. En ole aikaisemmin (ennen kuin vuoden sisällä) ruvennut epäilemään terapeuttia. Onko epäily tervettä? Välillä tosiaan oon miettinyt, että onkohan mulla epävakaa persoonallisuushäiriö myös.

Koska haluan selvittää työkykyäni ja häiriöni laatua yms..olen hakemassa Kelan kuntoutustutkimukseen. Toivottavasti pääsisin sinne. Odotan myös edelleen vammaistukipäätöstä. Siinä kuulemma kestää 6 viikkoa.
Odotan Kelalta myös sairauspäivärahaa. Elämä on tätä nykyä yhtä Kelaa ja odottamista siis.

Toivottavasti voisin nauttia kesästä. Mun on vaikea nauttia. Ja muutenkin syyllistän itseäni siitä, että "lomailen". Miksi? No juuri siksi, että en luota omiin havaintoihini ja kokemuksiini itsestä ja oloistani...toisin sanoen en luota omaan arvioon työkyvystäni.

Olisi mukava kuulla onko muilla samantyylisiä ajatuksia tai askarruttaako muita samat asiat? Onko teillä koskaan epäilyksiä häiriönne kanssa?