Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:
Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia.
Mulla on aiva valtavat hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.
Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.
Hienoa että osaat ajatella äidilläsi olleen myös omat ongelmasa, jopa traumaattisiakin jolloin hänellä ei ole ollut voimavaroja ottaa sinun kokemiasi tunteita vastaan. Vihaisuutesi ei kuitenkaan koskaan pitäisi kohdistua sinuun itseesi tai edes läheisiisi, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Osaatko antaa äidillesi anteeksi hänen vajaavaisuutensa ihmisenä ja äitinä?
VastaaPoistaAnteeksi antaminen ei varmaankaan ole pakollista, mutta se saattaisi olla se ratkaiseva asia kohdallasi vihan lopettamisessa.
Puhut myös hellyyden tarpeesta jota kukaan ihminen ei voi täyttää, hellyyden tarve on ymmärrettävää kohdallasi. Muistathan että hellyyden kokemuksia voi saada elämiltä ja jopa pehmo sellaisilta.
Joo..oon vähän liian paljonkin ajatellut äitiä. Niin paljon, etten ole osannut tuntea koskaan kunnolla vihaa sitä kohtaan mitä minulle on tehty. Mulla on ns. kiltteyssyndrooma. Olemme tekemisissä paljon. Anteeksiantamista ei ole edes tarvinnut tehdä, koska en ole vihannut.
VastaaPoistaMikä sitten on liian paljon ajattelua? Minusta ainakin kuullostaa tärkeältä, ettei tuntemasi pahaolo ole enää iso tuntematon möykky josta ei saa otetta, vaan että tajuaa sillä pahallakin olevan oma historiansa, ja jopa jonkinlainen syy omalle toiminnalleen ja teoilleen. Mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaikki pahat ja ajattelemattomat teot olisi saaneet jäädä tekemättä. Onhan niiden kohde ollut oma täysin vanhemmistaan riippuvainen lapsi. Kiltteys taitaa kuitenkin olla lahja enemmänkin kuin synti. Kunhan muistat ette sinun tarvitse suostua kaikkeen ja kaikkien muiden takia, muista terve itsekkyys.
PoistaTosin harjoittelua tuo vaatii vielä itseltänikin. ; D