torstai 2. lokakuuta 2014

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.