Pakkoajatukset ovat usein joko aggressiivisia tai seksuaalisia ajatuksia tai mielikuvia, jotka väkisin tunkeutuvat mieleen. Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan pakkotoiminnoista näin:
Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive-compulsive disorder) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin.
OCD-häiriöt ovat joko pakonomaisia ajatuksia eli obsessioita tai niin sanottuja pakkorituaaleja eli kompulsioita tai molempia. Oireet voivat olla niin lieviä, että henkilö pystyy käymään töissä tai toisaalta niin voimakkaita, että ne voivat johtaa eristäytymiseen, eläköitymiseen tai invaliditeettiin. Tyypillisesti oireet vievät kohtuuttomasti aikaa päivässä ja niiden aiheuttama ahdistus lisääntyy, koska sairastuneet ymmärtävät itse oireiden irrationaalisuuden, mutta eivät pysty itse välttämään niitä.
Onneksi en kärsi pakkorituaaleista vaan aika ajoin pelkistä pakkoajatuksista , koska niillä on tapana ihan oikeesti vaikeuttaa ihmisen elämää aivan mielettömästi. Oon katsonut joskus dokumentin aiheesta, jossa ihmiset eivät pysty poistumaan talostaan tai joutuvat koko päivän olemaan pakko-oireiden vallassa.
Pakkoajatukset ovat hirveitä. Yleensä ne ovat täysin omaa moraalia vastaan. Ajatuksia tai mielikuvia vaan tulee niin, että et voi niitä estää. Näin niistä myös sanotaan samaisilla sivuilla:
Psykodynaamiset terapiat eivät ole osoittautuneet OCD:n hoidossa tehokkaiksi. Potilaat ovat kilttejä perfektionisteja, pedantteja ja vaativia itseään kohtaan, yleensä myös älykkäitä. Lapsuudesta voi löytyä ahdistuksen aihetta, mutta niiden käsittely ei avaa väylää labyrintistä ulos. Sen sijaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla on saavutettu hyviä tuloksia.
Kognitiivisessa terapiassa asiakas oppii itse työskentelemään ahdistuksensa kanssa. Tärkeintä on antaa sen olla: juuri kamppailu tunteita ja mielensisältöjä vastaan betonoi niiden olemassaolon. Asian välttäminen tai torjuminen lisää sen tunkeutumista mieleen, ”Älä ajattele violettia banaania!” Ahdistuksen annetaan mennä ja tulla, sitä tutkitaan. Kun se on tullut tutuksi, käydään terapian raskaaseen osioon, rituaalista pidättäytymiseen. Tämä pelottaa, koska siinä vaiheessa asiakkaat joutuvat kestämään kovaa ahdistusta. Tästä syystä pakko-oireiset välttelevät terapiaa. Tässä he tarvitsevat myös hyvin konkreettista tukea. 40 vuotta oireidensa kanssa kamppaillut mies sitoutui tulemaan suihkusta 10 minuutin jälkeen, kun se tähän asti oli vienyt kaksi tuntia. Irmeli Siltakoski odotti miehen kotona kello kädessä. OCD-terapeutti tekee kotikäyntejä – vai pitäisikö sanoa vankilavierailuja.
– Tämä on unohdetuin mielenterveyspotilaiden ryhmä. Sairaus on niin vammauttava. He jumiutuvat koteihinsa ja eläköityvät ennen aikojaan, kun sairautta ei osata hoitaa. Tieto leviää hitaasti, huokaa Irmeli Siltakoski.
Minä en tiedä miksi minulla noita ajatuksia tulee, mutta näköjään sen pitäisi auttaa, jos ajatuksia ei yrittäisi välttää tai torjua, vaan antaisi niiden tulla ja mennä (vaikkakin se on ÄÄRETTÖMÄN ahdistavaa.)
Tuli vaan mieleen kirjoittaa tästä, koska nämä ovat parina viime viikkona olleet itselläni hyvinkin pinnalla..siis pakkoajatukset. Varsinkin kristittynä naisena koen todella helposti häpeää niiden takia, koen itseni kuvottavaksi hirviöksi ja haluaisin eristäytyä omaan kotiini, ettei vain ajatukset joskus kävisi toteen (ajatukset siis eivät käy taudinkuvan mukaan toteen). "Pientä" suvaitsevaisuutta näissäkin asioissa joutuu harjoittelemaan itseään kohtaan. Kova on koulu!
Koko Mielenterveysseuran artikkeli löytyy täältä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.