GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Mietin blogin lopettamista..

Mietin blogin lopettamista, koska oon nyt facebookissa kahdessa fb-ryhmässä dissosiaatiohäiriöisille ja oon tajunnut, että siksi en ole paljon päivittänyt tänne, koska jotenkin niitten ryhmien seurailu ja kommentointi on jotenkin ajanut tätä samaa asiaa...

Mut en tiiä pitäskö lopettaa. En edes tiedä kuinka moni tätä seuraa ihan oikeesti ja mitä tästä saa.

Harkka numero 2 menossa..

No niin...ammatillisen kuntoutuksen harjoittelu nro 2 on menossa toista viikkoa. Haasteita on, mutta oma opiskelun kohteeksi valittu aine/ammatti tuntuu kyllä kiinnostavalta. Haastavaa tässä onkin se, että en ole ihan tavallinen ammatillinen kuntoutuja harjoittelussa, vaan harjoittelu on mulle myös "opiskeluharjoittelu", koska mun opintoihin ei virallista opiskeluharjoittelua kuulu. Siksi siitä ottaa enemmän paineita, vertaa itseään toiseen alan harjoittelijaan ja miettii sitä, että kuinka saa annetuksi itsestään mahdollisimman hyvän kuvan siellä harkkapaikassa, jos vaikka joskus pääsee töihin tai sijaiseksi sinne. Eli samoihin ongelmiin törmään kuin aikaisemmin, mutta sillä erotuksella, että koska voimia ei ole liikaa, niin en pysty antamaan parasta kuvaa itsestäni, kun ei vaan lähe...jos en kelpaa tällaisena, ni en sitten. Lisäksi mun ohjaaja on todella erilainen kuin mä ja niin on myös toinen harjoittelija, joten ei ihan natsaa yhteen. Varsinkin ohjaajan kanssa on välillä tullut tilanteita, joissa hän kautta rantain kertoo, ettei pidä jostain mitä sanon tai mitä olen (ei siis itse harjoittelun työhön liittyvää). Aluksi yritin miellyttää häntä, mutta nyt en vaan jaksa. Voin kai olla hiljaakin...itse asiassa on välillä mukava vaan olla hiljaa ja kuunnella, kun ei jaksa olla sellanen "ylikiinnostunut mielistelijä"...vaikka en tiedä saisinko silloin enemmän pointseja, mutta kuten sanoin, niin en vaan jaksa miellyttää. Been there and done that too much now.

Ja omat pätevyyteen vievät polut välillä stressaa, koska ne ei ole ihan niitä normaaleja polkuja, joiden kautta muut menee, enkä tiedä vaikuttaako se työnsaantiin. Noh..kun oppisi olemaan murehtimatta etukäteen.

Mut joo..se välissä ollut kuntoutuskurssin väliviikko, kun oli sitä kurssia oli oikeastaan kaikkein rankin tietyllä tapaa..tai sit silloin vain kaikki stressaaminen purkautui....Nyt  stressaan kyl jokaista päivää paljon enemmän kuin edellisessä (kun se oli paljon rennompi paikka), mutta silti en koe sellaista kokonaisvaltaista ahdistusta kun kuntoutuskurssin kurssipäivinä. En varmaan sovellu kauheen hyvin tollaseen ryhmämuotoiseen mt-kuntoutujien juttuun...oon tullu siihen tulokseen.

Joo..tällasta raportointia nyt oli tää blogipostaus, mutta ajattelin nyt ilmoittaa, että elossa ollaan ja toinen harkka menossa.

Pakko kirjoittaa, vaikka pitäiskin jo nukkua

Onko teistä kellään ollut sellaista ongelmaa kuin vierastaminen? Mä oon huomannut, että alkuun voin vierastaa mun ystäviä, jos en oo nähny heitä pitkään aikaan. Silloin, kun seurustelin, niin vierastin joka kerta poikaystävääni, kun näin hänet ja olin ihan "jäässä", jonka hänkin tietenkin huomasi. Kysyin joskus siellä traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä lääkäriltä, että onko mahdollista, että tuo liittyy traumaperäiseen dissosiaatioon. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se voi liittyä. Mutta se on todella ärsyttävää. Poikaystäväkin oli joka kerta kuin uusi ihminen.

Oispa se kiva, kun joku elämänalue olis sellanen tosi ns. terve, kun tuntuu välillä, että tää dissosiaatio ulottuu ihan joka puolelle.

Joskus myös kavereitten ja ystävien kanssa olo tuntuu vaikealta. Mä en tiedä onko se sitä, että mun osilla on silloin sekasortoinen olo: lapsiosani ei tiedä onko toinen turvallinen vai ei...voiko luottaa ja aikuisosani haluaisi olla tietysti aikuinen ja läsnä. Muitakin osia voi olla liikenteessä. Kovasti aina odotan ystävien näkemistä, mutta alku voi olla hankalaa vierastamisen takia ja muutenkin saattaa olla hankalaa noitten osien takia. Sitten tulee niin paska olo, kun tuntee niin outoja tunteita, eikä pysty nauttiin ja oleen kunnolla läsnä välttämättä kuin hetkittäin. Miellyttämisen tarve on myöskin kova ja jos on vaikka 4 ihmistä niin hätäännyn, että ketä mä nyt miellytän ja miten. Kun en oikein tiedä niin mulle voi tulla myös sellanen ärsyyntynyt olo, kun sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja on sekasortoinen olo.

Voi että, toivon, etten menetä mun ystäviä omien tunteiden tai oudon käytöksen takia, koska en voi sille mitään. Hetkellisesti voi tulla tollasten tapaamisten jälkeen niin paska ja paha ihminen -fiilis, että mietin, että musta ei varmaan oo mihinkään ihmissuhteisiin ja hetkellisesti voi myös käydä itsetuhoinen ajatus päässä, kun se tuntuu niin pahalle, että ei voi olla ihmisten kanssa ihan normaalisti :( :( :( :(

No joo..tällasia mietteitä piti kirjata ylös, kun jonnekin piti purkaa ja oon huono pitään päiväkirjaa.

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Normaali elämä pelottaa

Kuten monelle muullekin trumaperäisen dissosiaatiohäiriön omistavalle, normaali elämä voi olla pelottavaa. Siitä ei oikein ole kokemusta. Kun päätin aloittaa opiskelun, aluksi olin ihan että jees. Näin on aina, kun otan uusia askelia (alan seurustella, otan uuden työpaikan vastaan jne.). Nytkin vasta tälleen yli viikon jälkeen päätöksestä on tullut ihan hirvittäviä pelkoja, että jos en onnistukaan ja jos kaikki menee myttyyn. Uudet askeleet voi olla todella pelottavia. Mutta haluan uskaltaa. En voi jatkuvasti odottaa jotain "parempaa aikaa", kun sitä ei nyt tässä ole tullut...sitä täysin oireetonta aikaa. Oon kohta 60-v, jos ajattelen, että en vielä ole valmis.

Riskien otto on pelottavaa. Päätösten teko on pelottavaa. Uusien askelien otto on pelottavaa. Se, kun ei voi varmistella tulevaisuutta on pelottavaa. Mutta jos pelkää koko ajan, menettää elämänsä. Silloin ei elä, silloin on vain jossain norsunluutornissa varmistelemassa, ettei mikään koske ja katsoo kun elämä lipuu ohi. Huoh. Toivottavasti uskallan...asioita.