Vammaistuesta, uskosta ja vähä taivaastakin ;)

Sain vammaistukipäätöksen. Se tippui perustukeen eli nyt pystyn käymään vain 2 kertaa kuussa terapiassa, koska en niitä kahta muuta kertaa voi kustantaa itse talouden ollessa todella tiukoilla.

Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.

Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.

Ammatillinen kuntoutuskurssi odottaa...

Pääsin ammatilliselle kuntoutuskurssille, joten vielä mua kuntoutetaan one more time tai jotain.
No anyways. Oon tyytyväinen, koska saan tekemistä ja toivon, että harjoittelut ja kaikki menis hyvin. Että jaksaisin. Kaiken kanssa.

Kurssi alkaa joulukuun alussa, että on ihan hyvin aikaa valmistautua ja kestää koko kevään.
Nyt on jo ollut hieman sellainen olo, että ois kiva tehdä jotain hyödyllistä.

Toivon, että kaikki menis hyvin.

Eipä mulla muuta. Paitsi, että oli ihan kamala viikonloppu. Nyt oon kaikesta tunnemyräkästä ja ahdistuksesta pikkuisen toipunut jo ja tuntuu paremmalta. Vaan nyt aloin pelätä vähän viikonloppuja. Noh, jos tämä seuraava ei oiskaan niin yksinäinen ja kamala.

Dissosiatiivisen arkea

Tänään on lauantai-ilta. Mä en varmaan oo pitkään aikaan ollu lauantaita/lauantai-iltaa yksin, koska tää tuntuu välillä tosi yksinäiseltä. Lauantait on ollu aina sellasia.

Muutenkin oon kokenut sellasia tunteita, joista luulin jo päässeeni eroon, kun niitä vähään aikaan ei oo näkynyt. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne ehkä suurin niistä. Sellanen selittämätön. Ihan hetkessä tuleva. Not nice :( Mutta haluan, että pystyn niissä hetkissä olemaan yksin. Mulla ei oo aina tuttuja tai vanhempia käytettävissä. Ja oonhan mä ollutkin. Mut se on aina iso tiputus, kun muutaman kuukauden "hyvän kauden" jälkeen alkaa tulla näitä tunteita. Eilen tuli sellainen olo. Menin viltin alle "turvaan", eikä huvittanut tulla sieltä pois. Peruin yhden tapaamisenkin. Onneksi kaveri pyysi kattomaan sen asuntoa..sain itteni liikkeelle ja lenkille.

Muutenkin sellane ihmeellinen olo, että kokee kaikki todella voimakkaasti. Itkee helposti sekä surusta että ilosta. Voihan ne hormoonitkin olla...hehheh..mutta se ei selitä tota turvattomuutta. Tai ehkä se, että ylipäätään musta on turvaton tuntee kaikenlaisia voimakkaita tunteita.

Joskus, kun mulla on ihan äärettömän turvaton olo...lähinnä erotilanteissa ja silleen, jotka mä erotan nyt tästä täniltaisesta, niin musta tuntuu kevyemmältä ja ihan fyysisesti tosi hauraalta niinku kropassa. Jos traumaperäistä dissosiaatiota on uskominen niin voin kokea itseni kevyemmäksi, koska trauma kumpuaa lapsuudesta. Ihan viime aikoina vaan jotenkin tiedostanut tän.

Sitten ehkä mulla nyt on eri osilla ollut eri fiiliksiä asioista, kuten vaikka harjoitteluun menosta ja siksi tulee outoja tunteita mun tuntevalle osalle, kun aikuisosa on taas ihan kiitollinen, jos tulis tekemistä.

Mut joo...kunhan tässä jorisen taas fiiliksiäni tänne blogiin.

Ja hassua, että jotkut lääkärit ei usko traumaperäiseen dissosiaatioon...niin..totta se on.
Diagnoosin kunniaksi tänne tällainen kuva:

Voisiko tällä kertaa kaikki mennäkin hyvin?

Varmaan jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle on tuttua se pelko, että jos taas alkaa mennä huonosti. Kun on mennyt paremmin ja sitten onkin jonkin aikaa tosi hirveä olo. Niin...siinä kohtaa on haastavaa sanoa itselleen, että "kyllä - tämä voi mennä ohi. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että taas tulisi joku huono ajanjakso."

Toinen pelko, joka vie usein otteessaan on pelko tulevaisuudesta ja epäonnistumisen pelko. Jos oot yrittänyt useasti esim. työelämässä tai harkassa onnistumatta ja sitten sinulle tarjotaan vielä mahdollisuutta esim. harkkaan. On haastavaa sanoa itselleen että " vaikka tähän mennessä et ole oikein onnistunutkaan jaksamaan, niin tällä kertaa voitkin jaksaa. Älä anna menneisyyden epäonnistumisien pelotella." Samaa voi sanoa, vaikka jos seurustelu on ollut aiemmin kaoottista ja sitten yrität one more time jonkun kanssa.

Nämä on tosi hankalia pelkoja. Itselläni ehkä ajankohtaisin on tuo eka, koska muutamat päivät on olleet hankalia. Osin kyllä johtuen massiivisista PMS oireista, kun sillonkin voi masentaa ja ahdistaa. Myös tuo harjoittelu-juttu on ajankohtainen, koska sehän on edessä...en vaan vielä tiedä koska.

Haastavaa on pitkän epäonnistumisten putken jälkeen sanoa itselleen, että tällä kertaa kaikki voi mennäkin hyvin. Luulen, että ihan ilman mielenterveysongelmiakin se on haastavaa!

Toipumisen merkkejä?

Hei taas!

Oon miettinyt, että oon kesän ja syksyn aikana havainnut hieman toipumisen merkkejä. En todellakaan oo toipunut ja joskus joutuu palaan vaikeisiin asioihin kun kohtaa elämässään taas uuden traumamuiston/traumalaukaisijan. Mutta näitä oon huomannut:

- Oon paremmalla mielellä kuin pitkään aikaan (siis pitempiä aikoja kuin aikaisemmin)

- Elämänilo (aina välillä pilkahtaa) :)

- Kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen on herännyt uudestaan ( kun on ollut vaikeaa, niin kaikki energia ja kiinnostus on mennyt siihen, että kuinka voisin voida paremmin. Tosin nyt joudun toppuuttelee itseäni, etten alkais "miestä metsästään", koska tiedän, että nyt on tulossa niin tärkeitä juttuja, etten halua nyt rasittaa itseäni liialla tunneturbulenssilla mitä mulle yleensä tulee siinä vaiheessa, kun on juttua on jonkun kanssa

- Jaksan tehdä kotitöitä paremmin kuin aikaisemmin ja haluan myös pitää kotia kunnossa

- Jaksan ihmisiä jonkun verran paremmin

- En stressaa ehkä niin paljon tulevasta kuin aiemmin

Toivon..todella toivon, että tämä toipuminen jatkuisi. Vaikka tulisikin välillä niitä takapakkeja niin kuin tässä pari viikkoa sitten oli.

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Kuulumisia ruskan keskeltä

Paljon on pohdiskelua ja sanottavaa, mutta en tiedä onko tää blogi oikea foorumi siihen. Tämähän keskittyy lähinnä elämään tän traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Pitäsi varmaan alkaa pitää päiväkirjaa tai toista blogia ;)

Nyt juuri inhottavassa flunssassa, mutta takana mukava noin viikon matka toiselle puolelle Suomea. Kaik mäni hyvin. Oli hauskaa! Tässä oottelen tietoa siitä pääsenkö ammatilliselle kuntoutuskurssille ja tietysti tietoa siitä tuleeko vammaistuelle jatkoa. Nyt asiat ei oo enää mun käsissä. Mut en tahdo ajatella, että ne ois "vaan" Kelan tätien käsissä, vaan haluan ajatella myös, että ne on Korkeammissa käsissä eli Taivaan Isän käsissä.

Koska mulla on ollut auktoriteettien kanssa traumakokemuksia, se tietysti on aina heijastellut mun jumalakuvaan ja jumalasuhteeseen ja tekee sitä vieläkin. Oon joskus sanonut kavereille, että haluaisin löytää Taivaan Isän. Vaikka tiedän, että Jumala näytti itsensä Jeesuksessa, joka on rakkauden perikuva Raamatussa, niin ei se tunnu menevän helposti jakeluun. Mulle Jumala ei kovinkaan paljon ole ollut Taivaan Isä ja siksi ehkä mun usko on ollut kovin suorituskeskeistä ja sit kun en oo pystyny suorittamaan niin oon kokenut olevani kakkosluokan uskova tai en uskova ollenkaan. Mutta nyt haussa siis oikeampi ja lempeämpi jumalakuva. Toivottavasti löydän sellaisen. Se on rukouksissa.

Eipä tässä nyt muuta tähän hätään (vaikka mielessä on kaikkea, niin en viitti kaikkea tänne kirjottaa)