Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Normaali elämä pelottaa

Kuten monelle muullekin trumaperäisen dissosiaatiohäiriön omistavalle, normaali elämä voi olla pelottavaa. Siitä ei oikein ole kokemusta. Kun päätin aloittaa opiskelun, aluksi olin ihan että jees. Näin on aina, kun otan uusia askelia (alan seurustella, otan uuden työpaikan vastaan jne.). Nytkin vasta tälleen yli viikon jälkeen päätöksestä on tullut ihan hirvittäviä pelkoja, että jos en onnistukaan ja jos kaikki menee myttyyn. Uudet askeleet voi olla todella pelottavia. Mutta haluan uskaltaa. En voi jatkuvasti odottaa jotain "parempaa aikaa", kun sitä ei nyt tässä ole tullut...sitä täysin oireetonta aikaa. Oon kohta 60-v, jos ajattelen, että en vielä ole valmis.

Riskien otto on pelottavaa. Päätösten teko on pelottavaa. Uusien askelien otto on pelottavaa. Se, kun ei voi varmistella tulevaisuutta on pelottavaa. Mutta jos pelkää koko ajan, menettää elämänsä. Silloin ei elä, silloin on vain jossain norsunluutornissa varmistelemassa, ettei mikään koske ja katsoo kun elämä lipuu ohi. Huoh. Toivottavasti uskallan...asioita.

Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)

Työharjoittelua toinen viikko takana

Hups, kun aika menee nopeeta, Toinen viikko työharjoittelua takana. Oon vielä(kin) tykännyt. Tosin se "ensi hohto" varmasti on jo takana. Oon tutustunut paremmin ihmisiin ja ymmärtänyt, että se yksi täti, joka ei ollut kauhean ystävällinen mulle viime viikolla, on tyyliltään sellainen, että helposti tulkitsen hänet väärin. Olin alkuviikosta aivan lukossa, kun menin työhön. Pelkäsin, että kaikki inhoaa mua siellä, kun yksi ihminen oli sanonut jotain mulle vitsillä ja mä olin ottanut sen todesta. Tervetuloa vaan traumatisoituneen elämään ;(

Voisin kuvitella olevani tuolla alalla tulevaisuudessa. Päivät menee vikkelään ja illat. Ensi viikosta asti lisäsin tunteja niin, että teen 6h/pv. Haluan kokeilla kuinka se onnistuu. Tietenkin tässä on mun kohdalla se vaara, että ylikuormitan itseni innostuksessani. Nytkään ei tule pidettyä toista taukoa kunnolla. Noh..kun aloitan 6h pv, niin sitten on pakko alkaa pitää toinenkin tauko täysmittaisena. Jotenki sitä niin haluaa antaa hyvää kuvaa itestään. Tänään sainkin kuulla yhdeltä, joka ei ole työssä siinä yksikössä, että musta oli puhuttu hyvää. Noh..sen tuntuu aina kivalle :)

Nyt muuten vaan on ollu ongelmia oman terveyden kanssa...siis fyysisen. Ei mitään kauhean vaarallista, mutta kuitenkin elämää haittaavaa eli migreeniä...toivottavasti se nyt loppuis, että voisin rentoutua nyt viikonloppuna. Jeps. Tällasta.

Hyvää viikonloppua!

Työharjoittelua viikko takana

No niin...nyt siis ollaan ammatillisen kuntoutuskurssin siinä vaiheessa, että ensimmäinen työharjoittelu on alkanut ja on käyty siellä ensimmäinen viikko. Itse työstä tykkään kyllä tosi paljon. Oon aiemmin harkinnut moneen otteeseen ko.alaa, mutta en ole vienyt opiskeluja loppuun. On ollut myös huonoja kokemuksia alan harjoittelusta, kun en saanut tehdä juuri mitään, mutta nyt saan :) Työ tuntuu aika omalta. Kun vaan kuntoutuisi niin, että ihan aikuisten oikeesti pystyisi tekemään tuota työtä. Vaikka teen 5 tunnin päiviä, niin joinain päivinä oon melko väsynyt. Herätys on mulle kyllä tosi aikaisin eli 6.15. Oon tottunut herään kurssille puol 8 ja sekin on tehnyt tiukkaa.

Haasteena harjoittelussa on JÄLLEEN toisten miellyttmisen tarve ja perfektionismi. Eli otan paljon paineita siitä, että annan hyvän kuvan itsestäni toisille ja stressaan siitä, että olen ajoissa töissä. Sitten, kun olen tajunnut, että yksi työntekijä ei varmaan kauheesti diggaa harjoittelijoita, niin on vaikea olla hänen lähellään. Melkein haluaisin tekeytyä silloin näkymättömäksi. Toivottavasti tämä helpottaa tässä ajan kuluttua. Harkka kestää yhteensä 7 viikkoa. Sen jälkeen on viikon ryhmätapaamisia ja sitten alkaa toinen 7 viikon harkkaputki toisessa saman alan paikassa. Tässä siis menee koko kevät näissä harkoissa. Kunnon testaus siis itselle.

Ekan viikon jälkeen kuitenkin ajatukset on plussan puolella. Viikonloput on vähän tylsiä ja hankalia, jos ei ole tekemistä. Monet ystäväni ovat muuttaneet pois lähiakoina paikkakunnaltani ja yksin on välillä vaikea keksiä tekemistä tai mennä vaikka kirkkoon, jonne haluaisi mennä. Mutta onneksi työharkka on toistaiseksi sellaista, että sitä seuraavaa päivää jopa odottaa. Tässä on selkeesti honeymoon menossa, joten koittakaa kestää hehkutusta. Myöhemmin voi tulla aika erilaista kommenttia harjoittelusta...

Tällaista siis kuuluupi.

Kuulumisia kurssilta ja Hyvää Joulua!

Ammatillisen kurssin intensiivisin ryhmävaihe on kohta ohi. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni suhteellisen hyvin. Koin jopa, että olin yliaktiivinen ja sellainen jotenkin tosi pärjäävä. Vaikka iltasin olin väsynyt. Sitten tuo rooli tai mun osa rupesi väsymään. Väsyin siihen, että jouduin pitämään muista kurssilaisita  huolta (muistuttamalla heitä päivämääristä, huolehtimalla heidän terveydestään, ohjaamalla heitä, koska oikea ohjaaja ei aina huomannut kun joku ei hiffannut jotain). Nyt oon ihan zippi. Lisäksi kurssilla tuli kaikennäköistä esiin. Kun ihmisillä on erilaiset häiriöt ja laitetaan 10 ihmistä keskenään 4 viikoksi niin joskus on niin, että kun toisen häiriö kohtaa toisen häiriön, niin siitä ei hyvää seuraa.

Noh..väsytin siis itseni. Vitsin hoivavietti! Ja harjoittelu pelottaa juuri tän jaksamisen kannalta. Dissosiaatio-oireitakin on ilmaantunut, kun on väsynyt.

Mutta toivottavasti joulu toisi vähän virkeyttä tännekin.

Hyvää Joulua kaikille lukijoille ja kanssakärsijille!

Eka viikko ammatillista kuntoutuskurssia takana

Nyt on siis eka viikko puolen vuoden ammatillista kuntoutuskurssia takana. Väsyttää. Samaan aikaan kahvinjuonnin lopettaminen tuntuu kyllä kropassa. Oon kateellinen, kun jotkut hakee joka tauolla kahvia. Omat happovaivat ei vaan nyt anna myöten juoda sitä. Iltaisin on sen takia kyllä ihan zippi.

Eka viikko varsinkin alussa oli sellasta tutustumista. Nyt loppuviikosta päästiin vähän enemmän miettimään omia arvoja ja tavoitteita. Sain jo ekalla viikolla sovittua työharjoitteluhaastattelun, joka on ensi viikolla, Toivottavasti harjoittelu, joka alkaa tammikuun aikana menisi hyvin ja olisi mielekäs paikka. Itsellä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin etukäteen paljon enemmän. Kyllä siitä iästäkin varmaan hieman etua on siinä, että on kokemusta jo kaikenlaisesta.

Vammaistukeen haen valitusta, jotta saisin korotetun, mutta jotenkin sen saamisesta on aika epäilevät ajatukset.

Ei tässä nyt muuta sitten

Hyvää itsenäisyyspäivää!!