Mietin blogin lopettamista..

Mietin blogin lopettamista, koska oon nyt facebookissa kahdessa fb-ryhmässä dissosiaatiohäiriöisille ja oon tajunnut, että siksi en ole paljon päivittänyt tänne, koska jotenkin niitten ryhmien seurailu ja kommentointi on jotenkin ajanut tätä samaa asiaa...

Mut en tiiä pitäskö lopettaa. En edes tiedä kuinka moni tätä seuraa ihan oikeesti ja mitä tästä saa.

Harkka numero 2 menossa..

No niin...ammatillisen kuntoutuksen harjoittelu nro 2 on menossa toista viikkoa. Haasteita on, mutta oma opiskelun kohteeksi valittu aine/ammatti tuntuu kyllä kiinnostavalta. Haastavaa tässä onkin se, että en ole ihan tavallinen ammatillinen kuntoutuja harjoittelussa, vaan harjoittelu on mulle myös "opiskeluharjoittelu", koska mun opintoihin ei virallista opiskeluharjoittelua kuulu. Siksi siitä ottaa enemmän paineita, vertaa itseään toiseen alan harjoittelijaan ja miettii sitä, että kuinka saa annetuksi itsestään mahdollisimman hyvän kuvan siellä harkkapaikassa, jos vaikka joskus pääsee töihin tai sijaiseksi sinne. Eli samoihin ongelmiin törmään kuin aikaisemmin, mutta sillä erotuksella, että koska voimia ei ole liikaa, niin en pysty antamaan parasta kuvaa itsestäni, kun ei vaan lähe...jos en kelpaa tällaisena, ni en sitten. Lisäksi mun ohjaaja on todella erilainen kuin mä ja niin on myös toinen harjoittelija, joten ei ihan natsaa yhteen. Varsinkin ohjaajan kanssa on välillä tullut tilanteita, joissa hän kautta rantain kertoo, ettei pidä jostain mitä sanon tai mitä olen (ei siis itse harjoittelun työhön liittyvää). Aluksi yritin miellyttää häntä, mutta nyt en vaan jaksa. Voin kai olla hiljaakin...itse asiassa on välillä mukava vaan olla hiljaa ja kuunnella, kun ei jaksa olla sellanen "ylikiinnostunut mielistelijä"...vaikka en tiedä saisinko silloin enemmän pointseja, mutta kuten sanoin, niin en vaan jaksa miellyttää. Been there and done that too much now.

Ja omat pätevyyteen vievät polut välillä stressaa, koska ne ei ole ihan niitä normaaleja polkuja, joiden kautta muut menee, enkä tiedä vaikuttaako se työnsaantiin. Noh..kun oppisi olemaan murehtimatta etukäteen.

Mut joo..se välissä ollut kuntoutuskurssin väliviikko, kun oli sitä kurssia oli oikeastaan kaikkein rankin tietyllä tapaa..tai sit silloin vain kaikki stressaaminen purkautui....Nyt  stressaan kyl jokaista päivää paljon enemmän kuin edellisessä (kun se oli paljon rennompi paikka), mutta silti en koe sellaista kokonaisvaltaista ahdistusta kun kuntoutuskurssin kurssipäivinä. En varmaan sovellu kauheen hyvin tollaseen ryhmämuotoiseen mt-kuntoutujien juttuun...oon tullu siihen tulokseen.

Joo..tällasta raportointia nyt oli tää blogipostaus, mutta ajattelin nyt ilmoittaa, että elossa ollaan ja toinen harkka menossa.

Pakko kirjoittaa, vaikka pitäiskin jo nukkua

Onko teistä kellään ollut sellaista ongelmaa kuin vierastaminen? Mä oon huomannut, että alkuun voin vierastaa mun ystäviä, jos en oo nähny heitä pitkään aikaan. Silloin, kun seurustelin, niin vierastin joka kerta poikaystävääni, kun näin hänet ja olin ihan "jäässä", jonka hänkin tietenkin huomasi. Kysyin joskus siellä traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä lääkäriltä, että onko mahdollista, että tuo liittyy traumaperäiseen dissosiaatioon. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se voi liittyä. Mutta se on todella ärsyttävää. Poikaystäväkin oli joka kerta kuin uusi ihminen.

Oispa se kiva, kun joku elämänalue olis sellanen tosi ns. terve, kun tuntuu välillä, että tää dissosiaatio ulottuu ihan joka puolelle.

Joskus myös kavereitten ja ystävien kanssa olo tuntuu vaikealta. Mä en tiedä onko se sitä, että mun osilla on silloin sekasortoinen olo: lapsiosani ei tiedä onko toinen turvallinen vai ei...voiko luottaa ja aikuisosani haluaisi olla tietysti aikuinen ja läsnä. Muitakin osia voi olla liikenteessä. Kovasti aina odotan ystävien näkemistä, mutta alku voi olla hankalaa vierastamisen takia ja muutenkin saattaa olla hankalaa noitten osien takia. Sitten tulee niin paska olo, kun tuntee niin outoja tunteita, eikä pysty nauttiin ja oleen kunnolla läsnä välttämättä kuin hetkittäin. Miellyttämisen tarve on myöskin kova ja jos on vaikka 4 ihmistä niin hätäännyn, että ketä mä nyt miellytän ja miten. Kun en oikein tiedä niin mulle voi tulla myös sellanen ärsyyntynyt olo, kun sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja on sekasortoinen olo.

Voi että, toivon, etten menetä mun ystäviä omien tunteiden tai oudon käytöksen takia, koska en voi sille mitään. Hetkellisesti voi tulla tollasten tapaamisten jälkeen niin paska ja paha ihminen -fiilis, että mietin, että musta ei varmaan oo mihinkään ihmissuhteisiin ja hetkellisesti voi myös käydä itsetuhoinen ajatus päässä, kun se tuntuu niin pahalle, että ei voi olla ihmisten kanssa ihan normaalisti :( :( :( :(

No joo..tällasia mietteitä piti kirjata ylös, kun jonnekin piti purkaa ja oon huono pitään päiväkirjaa.

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Normaali elämä pelottaa

Kuten monelle muullekin trumaperäisen dissosiaatiohäiriön omistavalle, normaali elämä voi olla pelottavaa. Siitä ei oikein ole kokemusta. Kun päätin aloittaa opiskelun, aluksi olin ihan että jees. Näin on aina, kun otan uusia askelia (alan seurustella, otan uuden työpaikan vastaan jne.). Nytkin vasta tälleen yli viikon jälkeen päätöksestä on tullut ihan hirvittäviä pelkoja, että jos en onnistukaan ja jos kaikki menee myttyyn. Uudet askeleet voi olla todella pelottavia. Mutta haluan uskaltaa. En voi jatkuvasti odottaa jotain "parempaa aikaa", kun sitä ei nyt tässä ole tullut...sitä täysin oireetonta aikaa. Oon kohta 60-v, jos ajattelen, että en vielä ole valmis.

Riskien otto on pelottavaa. Päätösten teko on pelottavaa. Uusien askelien otto on pelottavaa. Se, kun ei voi varmistella tulevaisuutta on pelottavaa. Mutta jos pelkää koko ajan, menettää elämänsä. Silloin ei elä, silloin on vain jossain norsunluutornissa varmistelemassa, ettei mikään koske ja katsoo kun elämä lipuu ohi. Huoh. Toivottavasti uskallan...asioita.

Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)

Työharjoittelua toinen viikko takana

Hups, kun aika menee nopeeta, Toinen viikko työharjoittelua takana. Oon vielä(kin) tykännyt. Tosin se "ensi hohto" varmasti on jo takana. Oon tutustunut paremmin ihmisiin ja ymmärtänyt, että se yksi täti, joka ei ollut kauhean ystävällinen mulle viime viikolla, on tyyliltään sellainen, että helposti tulkitsen hänet väärin. Olin alkuviikosta aivan lukossa, kun menin työhön. Pelkäsin, että kaikki inhoaa mua siellä, kun yksi ihminen oli sanonut jotain mulle vitsillä ja mä olin ottanut sen todesta. Tervetuloa vaan traumatisoituneen elämään ;(

Voisin kuvitella olevani tuolla alalla tulevaisuudessa. Päivät menee vikkelään ja illat. Ensi viikosta asti lisäsin tunteja niin, että teen 6h/pv. Haluan kokeilla kuinka se onnistuu. Tietenkin tässä on mun kohdalla se vaara, että ylikuormitan itseni innostuksessani. Nytkään ei tule pidettyä toista taukoa kunnolla. Noh..kun aloitan 6h pv, niin sitten on pakko alkaa pitää toinenkin tauko täysmittaisena. Jotenki sitä niin haluaa antaa hyvää kuvaa itestään. Tänään sainkin kuulla yhdeltä, joka ei ole työssä siinä yksikössä, että musta oli puhuttu hyvää. Noh..sen tuntuu aina kivalle :)

Nyt muuten vaan on ollu ongelmia oman terveyden kanssa...siis fyysisen. Ei mitään kauhean vaarallista, mutta kuitenkin elämää haittaavaa eli migreeniä...toivottavasti se nyt loppuis, että voisin rentoutua nyt viikonloppuna. Jeps. Tällasta.

Hyvää viikonloppua!