Haastetta itsessä

Katsoin mitä tunnisteita oon tänne laittanut, niin kahdeksi yleisimmäksi nousivat TYÖ ja AHDISTUS. Siitä voi päätellä jotain. Työn ja työkykyisyyden kanssa ollut pitkään ongelmia Pisin yksittäinen työputki on siis ollut vähän yli 6 kk.

Vaikeinta on ehkä se, että miten suhtaudun itseeni tämän kaiken keskellä. Mikä ja mitä on realistista ajatella itsestään? Onko vaivan arvoista jumittaa koko ajan työn ja saikkukausien välillä vai ihan oikeesti luovuttaa ja tsekkauttaa työkykyisyytensä, jos päästä niin päästä eläkkeelle ja vain elää. Toistan taas itseäni argh.

Mut, kun en oikein tiedä mitä oon, kuka oon, mikä on realistista jne? Huh..on tässä haastetta.

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Saikku jatkuu...

Sain 4 viikkoa saikkua. Siinä ajassa pitäisi päättää jatkanko töitä tuolla vai en. En tiedä olisinko kuitenkaan työkykyinen tuon ajan jälkeen. En halua sitäkään, että roikun epämääräisesti työkykyisenä työkkärin listoilla.
Mulla on kyllä huippu lääkäri. Hän on myös terapeutti. Tosin ei minun. Hän suhtautuu potilaaseen eri tavoin kuin "pelkkä" lääkäri. Tietty maksaa hirweesti käydä yksityisellä, mutta toivon, että voisin jatkossakin käydä.

 Sain myös kokeiluun uuden tarvittaessa lääkkeen. Koska syön iltaisin rauhoittavaa, sitä minulle ei voi määrätä. Ketipinorin ja Truxalin tapaiset tekee mut hurjan väsyneeksi, joten nyt kokeilussa on Atarax. Se on alkujaan allergialääke. Katsotaan nyt, että mitkä on sen vaikutukset...toivottavasti hyvät. Ja parasta on, että siihen ei pitäisi kehittyä riippuvuutta.

Hassua, miten nyt ahdistaa se, että ei ole niin tarkkaa päivärytmiä. Myö facebookista lähtö ahdistaa. Pitää opetella elään jotenki uudella tavalla.

Toistan varmaan itseäni monessa tekstissä, mutta no can do ;) By the way...mun lääkäri sanoi, ettei ole varma auttaako lääkkeet kauheesti mun tapausta...en tiedä onko hyvä vai huono asia. Ehkä huono siinä mielessä, että oishan se kiva, jos auttais.

"Kuule, tää yhteiskunta ei vaan toimi sillä tavalla, että..."

Tuo otsikko, kuten varmaan moni ymmärtää, on putouksen Ymmin sanonnasta. Itse oon kamppaillut sen kanssa, että pystyykö elämän sillä tavalla, mitä tämä yhteiskunta odottaa. Pitääkö mun puoliksi työkyvyttömänä tehdä töitä, menettää kokemus omasta minuudesta ja luovuudesta ja huumorintajusta, kun vaan saan rahaa ja olen tuottava.

Mitä on tuottavuus? Itse oon sitä mieltä, että oon "tuottavampi" kun saan tehdä asioita omaan tahtiin. Oon silloin myös onnellisempi, mun huumorintaju palaa ja pystyn olemaan parempi ystävä ja panostaan joihinkin mulle tärkeisiin juttuihin vapaehtoistyössä. En oo koko ajan vihainen tai ahdistunut ja tunne myötätunnosta itseäni kohtaan palaa.

Niin....mikä sitten on tärkeintä?

Kun ei ole hyviä ratkaisuja, kun pitää valita kahdesta huonosta - what to do ?

Mulla on BIG PROLEM. Kun ei vois olla saikulla, kun pitäis saada ruokaakin ostettua ja laskut maksettua.
 Kun jos on saikulla ei oo varaa käydä terapiassa ja maksaa opintolainaa takaisin. Ja jos on töissä, on koko ajan ihan niinku perseeseen ammuttu karhu ja jos vähentää työtunteja, se ei auta, koska dissosiaatioryhmä keskellä päivää verottaa niin paljon, että tunteja pitää kuitenkin tehdä takaisin ja tulee pitkät päivät. A-H-I-S-T-A-A!! Ja ahistais se, että taas pitäis ruveta selvitteleen kaikkee Kelan ja sossun kanssa siitä, että onko terapiaa mahdollista maksaa niitten puolelta ja ....huhuhuhuhuhu. En tiiä mitä teeeen??

Mun pitäis levätä saikulla nyt...se ei oo mahdollista, kun pakko on miettiä raha-asioita.

Saikulla

No niin..tilanne töissä ja muutenkin kävi niin voimille ottavaksi, että jäin saikulle. En tiedä miten mun käy. Vaikea olla puoliksi työkykyinen, mutta ei ihan ja vaikea kun traumamuistot tunkee joka paikkaan...myös töihin.

Ei muuta tällä kertaa. Muuta ku sitä, että pinna ei oo tänää ollu enää niin kireellä, ku oon saikulla.

Huonosta itsetunnosta ja tulevasta yksinäisestä ystävänpäivästä

Tuntuu, että nykyisin olen aina vihainen ja ärtynyt. Sen takia mun on TODELLA vaikea ajatella ittestäni mitenkään positiivesti. Ei ollenkaan. Ja sitten myös ajattelen, että olen ärsyttävä muille (niin kuin varmaan olenkin). Ja siitä se noidankehä alkaa...ajattelen, ettei kukaan välitä musta (huom! ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa tällaisen ajatuksen ääneen. En tiedä onko mulla aiemmin edes ollut tällaista ajatusta). Ja sitten ajattelen, että no ehkä joku välittää, mutta hänen on sitten todistettava se mulle. Ehkä hyväkin toive tavallaan. Ystävänpäivä tulee ja vietän sen luultavasti yksin. Tiedän, että tää mun vihaisuus ei ole pohjimmainen syy siihen, että vietän sen yksin, mutta tuntuu se silti hirween pahalle.

Ennen ansaitsin enemmän rakkautta mielestäni, koska olin kuitenkin suloinen ja ihana. Rauhaa rakastava ihminen, joka ajatteli muista kauniisti.