Ole elämässäni tai älä ole ollenkaan, mutta älä ole vain silloin kuin minulla menee hyvin

Joskus ärsyttää se, että jos on ollut vaikeampaa kautta pitemmän aikaa, niin joillakin ihmisillä saattaa mennä kärsivällisyys tai kestokyky siihen ja he "unohtavat" minut. Sitten yhtäkkiä, kun meneekin paremmin, he ilmaantuvat takaisin elämääni. Tiedoksi -> en halua elämääni tällaisia ihmisiä!! Se on todella loukkaavaa. Ymmärrän kyllä sellaiset syyt, että jos toisella on vaikeaa itsellä, niin ei sitä jaksa toisen ruikutusta kuunnella välttämättä. Mutta ylipäänsä en ole sen arvoinen, että kelpaan vain ystäväksi hyvinä hetkinä.

Minulla on ollut ja tulee olemaan myös hyviä hetkiä, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Minusta on hienoa, että saan jakaa ne sellaisten kanssa, jotka ovat nähneet elämääni all the way. Minusta sellaiset ihmiset, jotka kestävät vain huumorintajuista, iloista ja ystävällistä minua, eivät ansaitse minun hyviä päiviäni ja läsnäoloani niissä. Haluan, että minut hyväksytään kokonaisena, ei vain puolikkaana.

Tiedän, kaikki eivät pysty tähän. Heille voin sanoa ehkä Good bye. Olen mikä olen..en voi päättää yhtäkkiä itse muuksi muuttua.

Karua tekstiä, mutta tällaisena hyvänä päivänä tuli vaan mieleen miettiä sitä kenen kanssa tällaiset päivät haluaa jakaa.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(

Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)

Tarvivatko erityisherkät ihmiset stimulantteja?

Tänään päätin, että luovun siitä lääkkeestä, jonka 6 viikkoa sitten aloitin eli Voxra-nimisestä psykostimulantista. Se stimuloi mua aika äärirajoille ja välillä oon kuin pomppiva orava, enkä saa nukuttua.
Lisäksi mun viime päivien kova ahdistuneisuus voi johtua myös siitä.

Sepramin annosta siis oon jo vähentänyt. Katotaan miten se wörkkii sitten. Että oliko ahdistus stimulantista vai sen laskemisesta johtuvaa. Ois kuitenkin kiva saada se innostuva ja tunteellinen ihminen takaisin, joka koen olevani. Toivon, että jonain päivänä elämä ei olisi vain suorittamista, vaan voisin nauttia pienistä asioista. Ja  arjen keskellä en kokisi oloani tyhjäksi, mikä on mulle todella ominaista. Kun kävin ammattikorkeakoulua mulla oli sellainen jakso että pystyin iloitseen pienistä asioista.Hmm..liekö vaikuttanut silloin se asiaan, että mulla oli joku selkeä päämäärä -> valmistuminen. Mutta...vaikka stimulantti auttais tähän, niin heitän sen nyt veks.

Mun äiti osti sellaisen kirjan, joka kertoo erityisherkistä ihmisistä. Siellä on NIIN paljon mun ominaisuuksia. Yks pääpointti kirjalla on ja se on se, että yritetäänkö me lääkitä kaikki erityisherkät ihmiset, jotta ne sopisi meidän yhteiskuntaan, yksinäisyyteen ja oravanpyörään? Vai olisiko mahdollista kunnioittaa myös erityisherkkiä ja heidän ominaisuuksiaan. Good question. Kun saan kirjan äitiltä, niin lainailen ajatuksia siitä tänne lisää. Se on todettu, että erityisherkillä on pienemmät serotoniinivarastot. Tai ne kuluu nopeammin. Mutta enemmän siitä sitten myöhemmin.

Edellinen kirjoitus oli vähän toisenlainen. Siinä kaipasin ahdistuksissani lääkkeitä enemmän. Noh..tässä heittelen vaan ajatuksia kirjasta ilmaan.

Kituutusta

Huh...eilen ja tänään...mieletön rinnan puristus melkein 24/7. Kummista lääkkeistä tää johtuu..toisen tiputuksesta vai toisen käyttöönotosta? Miksei lääkärit osaa vastata?
Apua! En mä tällasta halunnu! On se kyl vaikee löytää oikeita lääkkeitä. Jotkut tyypit tuolla, jotka kirjoittelee nettiin saa lääkkeitä vaikka millä mitalla, mut mun pitää kituuttaa. Niin..kai niitä sit saa, jos on ollu puoli vuotta koomassa tai mielisairaalassa.

Luin yhden itselleni tuntemattoman ihmisen blogia. Hän kuvaa hyvin myös minunkin ex-arkea ja tätäkin arkea. Tässä lainausta sieltä:

MIKSI sairaiden, väsyneiden ja komeroiden hoitojuttuja, taloustaistelua ja tyynysotaa byrokratian kanssa voi ei tehdä helpommaksi? Sehän on helppoa, vain lomakkeen ja puhelinsoiton päässä. No ei ole!  Peruin kirjeenä annetun ensimmäisen poliaikani (koulua), uutta kirousta ei voi langettaa ellen saa lääkäriä henkilökohtaisesti luurin päähän kello 12.30-13 aikavälillä. Tänään 12.32 sain soitettua kansliaan pyytääkseni numeroa "Hän on nyt varattuna" vastauksen kera. Puoli kahden maissa havahduin seuraavan kerran. Fuuuuuck. Jos masennuskausina en uskalla vastata Marimban pärinään tai asettua sängylle nukkumaan niin miten ne Vakavista Vakavimmin masentuneet tsemppaa vähän taiottaa niskasta kiinni soitellakseen - mitä - apua että jaksaa soittaa?

"Kiva jos tulit vastaanotolle: 0€"
"Jaa, olit sitten liian pohjalla peruuttaaksesi: 33,8€ kiitooos"

Eipä muuta.

Lääkkeitä ja liikkeitä

Tänään on ollut sellanen päivä, että kehollista ahdistusta on ollut paljon. Rintaa on puristanut kovasti. En oo halunnut ottaa puolikasta rauhoittavaa lääkettä, kun tiesin, että töiden jälkeen meen Pilatekseen, jossa luultavasti vähän rentoudun.

Oon kuullut, että tärinä ja etenkin lantion tärinä voi laukaista traumamuistoja jne. Noh...ei mun ees tarvinut ns. tehdä tärinää...kyllä siellä Pilateksessa tärisi ihan muutenkin ;) TRE-liiketerapia (Tension releasing exercises) on sellainen, jota käytetään mm. sodasta palaavien sotilaiden traumatisoitumisen estämiseen. Voi että..oispa kiva saada joku tosi rentouttava joululahja, kuten hierontalahjakortti tai TRE-kurssi tai Kehoterapiaa tai jotain sellasta..kehon ja mielen hyvinvointiin liittyvää :)

Oon tossa mailaillu toisen mun lääkärin kanssa ja kyllä...mun kannattaa kokeilla sitä Sepramin tiputtamista, jos Voxra on kerta auttanut mielialaan. Huh...tulee raskasta, jos sen laskeminen on tällaista mitä tähän asti on ollut. Tääkin ahdistus mikä nyt on päällä..Herra yksin tietää mistä se tuli...joten kemiaa taitaa olla.

Ne on ihania päiviä, kun ei tarvi koko ajan miettiä olotilaansa. Vaikea on olla miettimättä, jos rintaa puristaa. Sen tietää siitä, että on hyvä olla, kun on tarpeeksi energiaa ja jaksaa töitten jälkeen (ilman paniikkia tai ahdistusta) jäädä keskustaan vaikka "näyteikkunaostoksille".

Niin...terapeuttini väläytti minulle mahdollisuutta päästä Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään, joka alkaisi tammikuussa. Aikaa mulla on miettiä sitä ensi viikon torstaihin asti, jolloin hän mahdollisesti kirjoittaa suosituslausunnon. Kyllähän se ois varmasti hyvä! Mutta sitä mä en halua, että mun koko arjesta tulee sellaista ongelmakeskeistä. Tarvin mä jotain kivaakin :) :)

Viimeksi tänään kuitenkin mietin, että miksi mun pitää olla sairas? Se on aikas raskasta!

Tässä muuten tuosta TRE:stä juttua

SSRI-lääkkeet ja vierotus

Kun aloin syömään kymmenen vuotta sitten SSRI-lääkettä masennukseen ja ahdistuneisuuteen, sanottiin että se ei aiheuta riippuvuutta. Totesin, että sepä hyvä ja syöskentelin sitten sitä kymmenen vuotta.

Nyt, kun olen aloittanut uuden lääkkeen ja vähentänyt tätä Sepram -nimistä lääkettä, niin vieroitusoireet ovat olleet KAMALAT. Ne eivät ole vain psyykkisiä (ahdistuneisuus= ahdistus pakkoajatukset, paniikkikohtaukset), vaan myös TODELLA kehollisia. Minulla on joka päivä...suuren osan päivästä parestesiaa eli tunnetilaa, jossa ihminen kokee kihelmöintiä ja pistelyä kehossaan. Samoin kyky rentouttaa kroppaa on kadoksissa. Se on kuin jatkuvassa valppaustilassa. ONNEKSI uni on alkanut maistumaan Se on suuri siunaus. Muuten en voisi kyllä käydä töissä ollenkaan.

Laskin lääkettä 50 mg:sta 30:mghen, joka oli toisen lääkärin mielestä jota konsultoin, tosi iso yhtäkkinen lasku. Hän sanoi, että kannattaa laskea tästä lähtien max. 10 mg kerralla. Niin..5 mg:tä oon nyt kokeillut ja vieroitusoireet on hirveät. En pysty laskeen heti 30:sta alaspäin.. Haluaisin sellaisen tasaisen jakson ennen kuin taas rupean kiduttaan itseäni. Mutta en tiedä ymmärtävätkö lääkärit tätä. Periaatteena heillä on, että kahta lääkettä, jotka on samaan asiaan, ei kannata syödä samaan aikaan. Mutta, entä jos vaikka on pakko?
Näitä lääkkeitä voi siis kuitenkin syödä samaan aikaan.

No joo..päätin, että huomisesta alkaa sitten fyysisiin oireisiin Pilates, BodyBalance ja kuntosali. Jotain on pakko itse tehdä, että kestää olla kehossaan. Lisäksi uiminen kai rentouttaa ja hieronta varsinkin näitä parestesiaoireita.

Kuulin, että jollekin oli sanottu, että SSRI-lääkkeistä vierottautuminen kestää niin monta kuukautta kun on niitä vuosia, joita olen sitä syönyt. Tämä siis minulla olisi 10 kk. Aikamoista!!

Voi että, olisi niin hienoa, kun ei tarvisi käyttää lääkkeitä ollenkaan, eikä miettiä niiden yhteisvaikutuksia, eikä tapella lääkäreitten kanssa niistä tai kokea vierotus- tai aloitusoireita.

Vai johtuukohan nää sittenkin uudesta lääkkeestä? Hmm.. Se on ainakin auttanut mielialaan. Huoh. Näillä mennään nyt uuteen viikkoon kuitenkin..

Psykologisista arvioinneista

Ois mukava tietää, että auttaako joku vaikka persoonallisuushäiriö-diagnoosi tai tieto siitä ihmistä. Toisaalta haluaisin tietää onko minulla sellaista tai siihen viittavaa, toisaalta en.

Minulla on ehkä mahdollisuus päästä testeihin, jos pyydän. Saa nähdä. Ne vaan kyllä jännittäisi hirveesti.
Jos meen ja saan jonkun persoonallisuushäiriö-diagnoosin, niin toivottavasti en määrittele itseäni sen mukaan.

Mitä mieltä te, joilla on jokin persoonallisuushäiriö-diganoosi. Onko se auttanut se tieto teitä?

Unelmista ja kivuista

Eilen mulla oli hyvä päivä. Se tuntui todella hyvältä! Muitten mittapuiden mukaan se olis ollu varmaan normaali päivä. Toivottavasti uudet lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa positiivisempaan suuntaan. Tänäänkin on ollut ihan ok päivä. Ei pahempaa ahdistusta. Tosin, kun vietti yli puoli päivää yksin, niin silloin rupeaa haikailemaan aina jotain actionia tai muistelemaan millaista se oli, kun seurusteli.

Mun tavoitteena on saada tavallinen elämä, tavallinen arki ja tyytyväisyys niihin. Aiemmin mulla oli tosi hurjia ja isoja unelmia (tosin tuo äsken mainitsema on tällä hetkellä mulle ISO unelma). Ajattelin, että asuisin ulkomailla ja mulla ois hieno maailmanparannustyö ja vaikka ja mitä. Sairauden myötä omat unelmat ovat muuttuneet. Toki vieläkin hetkittäin haikailen "jonkun suuren perään", mutta tajuan, että voisin tehdä tavallisessa elämässäkin tärkeitä asioita ja olla lähimmäinen toisille. Unelmat ovat muuttuneet, koska minä olen muuttunut.

Joku sanoo jostain sairaudesta, ettei antaisi sitä pois. Minä todellakin antaisin pois, vaikka välttämättä tietyillä alueilla ei sitten kasvua olisikaan tapahtunut ollenkaan ilman sitä, mutta on tää sellanen "piikki lihassa", joka vaikuttaa joka ikiseen päivään. Sanoisin siis mielelläni, että " tulkaa ja ottakaa tämä minulta pois".

Kristittynä oon kohdannut kriisejä tän kaiken keskellä. Tällä hetkellä ärsyttää puheet jumalanpalveluksissa, joissa puhutaan Jumalan lupauksista sillä ja tällä alueella. Mun on vaikea luottaa, koska en (ainakaan omasta näkökulmastani) ole nähnyt lupausten toteutumista elämässäni. Siksi oonkin vältellyt monta kuukautta kristillisiä tapahtumia ja jumalanpalveluksia. Kun se sattuu kuulla asioita, joita ei kuitenkaan tunnu näkevän omassa elämässä. Ehkä annan kuitenkin huomenna yhdelle tilaisuudelle mahdollisuuden ja menen pitkästä aikaa "Jumalan Sanan kuuloon". Toivottavasti se tuottaisi jotain hyvää, eikä vaan ärsytystä.

Tässä kuva, jonka haluaisin olevan...noh..jonka unelmoisin ja toivoisin olevan totta: