Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.

Haastetta itsessä

Katsoin mitä tunnisteita oon tänne laittanut, niin kahdeksi yleisimmäksi nousivat TYÖ ja AHDISTUS. Siitä voi päätellä jotain. Työn ja työkykyisyyden kanssa ollut pitkään ongelmia Pisin yksittäinen työputki on siis ollut vähän yli 6 kk.

Vaikeinta on ehkä se, että miten suhtaudun itseeni tämän kaiken keskellä. Mikä ja mitä on realistista ajatella itsestään? Onko vaivan arvoista jumittaa koko ajan työn ja saikkukausien välillä vai ihan oikeesti luovuttaa ja tsekkauttaa työkykyisyytensä, jos päästä niin päästä eläkkeelle ja vain elää. Toistan taas itseäni argh.

Mut, kun en oikein tiedä mitä oon, kuka oon, mikä on realistista jne? Huh..on tässä haastetta.

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Saikku jatkuu...

Sain 4 viikkoa saikkua. Siinä ajassa pitäisi päättää jatkanko töitä tuolla vai en. En tiedä olisinko kuitenkaan työkykyinen tuon ajan jälkeen. En halua sitäkään, että roikun epämääräisesti työkykyisenä työkkärin listoilla.
Mulla on kyllä huippu lääkäri. Hän on myös terapeutti. Tosin ei minun. Hän suhtautuu potilaaseen eri tavoin kuin "pelkkä" lääkäri. Tietty maksaa hirweesti käydä yksityisellä, mutta toivon, että voisin jatkossakin käydä.

 Sain myös kokeiluun uuden tarvittaessa lääkkeen. Koska syön iltaisin rauhoittavaa, sitä minulle ei voi määrätä. Ketipinorin ja Truxalin tapaiset tekee mut hurjan väsyneeksi, joten nyt kokeilussa on Atarax. Se on alkujaan allergialääke. Katsotaan nyt, että mitkä on sen vaikutukset...toivottavasti hyvät. Ja parasta on, että siihen ei pitäisi kehittyä riippuvuutta.

Hassua, miten nyt ahdistaa se, että ei ole niin tarkkaa päivärytmiä. Myö facebookista lähtö ahdistaa. Pitää opetella elään jotenki uudella tavalla.

Toistan varmaan itseäni monessa tekstissä, mutta no can do ;) By the way...mun lääkäri sanoi, ettei ole varma auttaako lääkkeet kauheesti mun tapausta...en tiedä onko hyvä vai huono asia. Ehkä huono siinä mielessä, että oishan se kiva, jos auttais.

"Kuule, tää yhteiskunta ei vaan toimi sillä tavalla, että..."

Tuo otsikko, kuten varmaan moni ymmärtää, on putouksen Ymmin sanonnasta. Itse oon kamppaillut sen kanssa, että pystyykö elämän sillä tavalla, mitä tämä yhteiskunta odottaa. Pitääkö mun puoliksi työkyvyttömänä tehdä töitä, menettää kokemus omasta minuudesta ja luovuudesta ja huumorintajusta, kun vaan saan rahaa ja olen tuottava.

Mitä on tuottavuus? Itse oon sitä mieltä, että oon "tuottavampi" kun saan tehdä asioita omaan tahtiin. Oon silloin myös onnellisempi, mun huumorintaju palaa ja pystyn olemaan parempi ystävä ja panostaan joihinkin mulle tärkeisiin juttuihin vapaehtoistyössä. En oo koko ajan vihainen tai ahdistunut ja tunne myötätunnosta itseäni kohtaan palaa.

Niin....mikä sitten on tärkeintä?

Kun ei ole hyviä ratkaisuja, kun pitää valita kahdesta huonosta - what to do ?

Mulla on BIG PROLEM. Kun ei vois olla saikulla, kun pitäis saada ruokaakin ostettua ja laskut maksettua.
 Kun jos on saikulla ei oo varaa käydä terapiassa ja maksaa opintolainaa takaisin. Ja jos on töissä, on koko ajan ihan niinku perseeseen ammuttu karhu ja jos vähentää työtunteja, se ei auta, koska dissosiaatioryhmä keskellä päivää verottaa niin paljon, että tunteja pitää kuitenkin tehdä takaisin ja tulee pitkät päivät. A-H-I-S-T-A-A!! Ja ahistais se, että taas pitäis ruveta selvitteleen kaikkee Kelan ja sossun kanssa siitä, että onko terapiaa mahdollista maksaa niitten puolelta ja ....huhuhuhuhuhu. En tiiä mitä teeeen??

Mun pitäis levätä saikulla nyt...se ei oo mahdollista, kun pakko on miettiä raha-asioita.

Saikulla

No niin..tilanne töissä ja muutenkin kävi niin voimille ottavaksi, että jäin saikulle. En tiedä miten mun käy. Vaikea olla puoliksi työkykyinen, mutta ei ihan ja vaikea kun traumamuistot tunkee joka paikkaan...myös töihin.

Ei muuta tällä kertaa. Muuta ku sitä, että pinna ei oo tänää ollu enää niin kireellä, ku oon saikulla.

Huonosta itsetunnosta ja tulevasta yksinäisestä ystävänpäivästä

Tuntuu, että nykyisin olen aina vihainen ja ärtynyt. Sen takia mun on TODELLA vaikea ajatella ittestäni mitenkään positiivesti. Ei ollenkaan. Ja sitten myös ajattelen, että olen ärsyttävä muille (niin kuin varmaan olenkin). Ja siitä se noidankehä alkaa...ajattelen, ettei kukaan välitä musta (huom! ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa tällaisen ajatuksen ääneen. En tiedä onko mulla aiemmin edes ollut tällaista ajatusta). Ja sitten ajattelen, että no ehkä joku välittää, mutta hänen on sitten todistettava se mulle. Ehkä hyväkin toive tavallaan. Ystävänpäivä tulee ja vietän sen luultavasti yksin. Tiedän, että tää mun vihaisuus ei ole pohjimmainen syy siihen, että vietän sen yksin, mutta tuntuu se silti hirween pahalle.

Ennen ansaitsin enemmän rakkautta mielestäni, koska olin kuitenkin suloinen ja ihana. Rauhaa rakastava ihminen, joka ajatteli muista kauniisti.

Ollapa "normaali"...

ah...ollapa "normaali". Tämän illan villi toivomus ;)

Jumala ja dissosiaatiohäiriö?!?

Oon miettinyt joskus, että onko uskosta Jumalaan hyötyä tässä dissosiaatio-hommassa. Eilen sain väläyksen tai muistutuksen siitä, että Jumala hyväksyy mun kaikki puolet, mun kaikki osat. Siitä on hyvä lähteä. Edes joku hyväksyy, jos ei muut vielä tai jos en minä vielä. Tai kun en minä vielä ;)

Jumala on nähnyt mun koko elinkaaren. Oikeastaan kukaan muu ei ole nähnyt sitä niin kunnolla ja tiennyt miltä musta tuntuu. Siksi on hienoa, että mulla on Jumala - se yksi joka NIIN tietää miksi koen mitä koen, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja miksi pelkään niin kuin pelkään. Kristinuskon Jumalan suurin kertomus itsestään on se, kuinka Hän antoi itsensä minun vajavuuksieni edestä, jotta minulla voisi olla yhteys tähän täydelliseen. Tuo luonne...se ei vaan voi olla sellainen ilman sitä, että hän näkee, hyväksyy, ymmärtää dissosiaatiohäiriötäkin.

On ollut aikoja, että oon keskittynyt siihen, että miksi Jumala ei paranna mua tai rukoillut sitä kovasti (kyllähän rukoilen edelleen..onhan tää sen verran kamalaa), mutta tärkeintä musta on se, että hän ymmärtää. Jos jotain, niin ymmärrystä kaipaan.

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.

Traumoista ja traumojen kohtaamisesta

Mulla on aikaisemmin ollut suhteellisen "normaali" päiväminä, joka toimii normaalisti. Päiväminä on yksi termi, jota käytetään traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä yhdestä minän osasta. Tosin, jos on tuntunut vaikka työt liian vaativilta, niin sitten se normaali päiväminä on väistynyt muun tieltä.

Mä en tiedä johtuuko tämä siitä, että ekaa kertaa viiteen vuoteen teen palkkatöitä ( kaikkien harjoittelujen ja työkokeilujen jälkeen) vai mua erittäin lähellä töissä toimivasta henkilöstä, joka toimii melkein joka päivä jossain vaiheessa triggerinä mun traumakokemuksille, mutta tuntuu että nyt  välillä on toisinpäin. Töissä ei toimi normaali minä ja sitten joskus muuten toimii. Ainakin "normaali päiväminä" ei ole niin normaali kuin se on aikaisemmin ollut. Huom! meillä on alle viiden henkilön työyhteisö, joten en voi välttää kanssakäymistä henkilön kanssa millään.

Huominen jännittää, koska lähden päivän kestävälle työmatkalle tämän henkilön kanssa. Pelottaa, että jos triggerointia tapahtuu. Suhtaudun huomiseen kuin lapsi, joka pelkää mennä pitämään esitelmää tiukan opettajan eteen. Ihan samanlaisia fiiliksiä. Paitsi nyt ehkä mukana on myös se, että oon ollu tosi väsynyt, kun oon alottanut pidemmät päivät töissä ja pelkään, etten ole niin skarppi kun mun pitäis olla huomenna, sillä päivä vaatii skarppiutta.

Joudun elämään jatkuvassa ristiriidassa. Mä tarvin tuota joustavaa työtä, mutta se ei ole mukavaa varsinkaan, kun on niitä triggereitä siellä niin paljon. Se aiheuttaa valtavaa stressiä ja triggereistä johtuva oma käyttäytyminen tuskaista häpeää. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kyllä mä yritän olla siellä niin kauan kuin pystyn, mutta sitten jos en pysty, niin onko häpeä lähteä tällaisista syistä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa ja näillä voimavaroilla? Ja kun syy on omat traumat. Mietin vaan mun nykyistä ärtyneisyyttäkin ja koska se on alkanut ilmaantuun, niin se on alkanut ilmaantuun silloin ekoja kertoja, tämä voimakas ärsyyntyminen, kun menin sinne töihin.

Tiedän, että tähän suhtaudutaan kahdella tavalla. Toiset on: " GET OVER IT (luultavasti he eivät tiedä traumatisoitumisesta mitään), toiset on " TEE MILTÄ SUSTA TUNTUU" (ehkä tietävät enemmän). Paraneeko traumat aina kohtaamalla traumojen aiheuttaja. Miettikää jos joku joutuis kohtaan vaikka raiskaajansa...en mä usko, että ne sillä paranee..sorry vaan.

5.2.2014 Lisäys: Mutta mun traumojen aiheuttaja on kyllä muualla kuin töissä..töissä on vain triggerin laukaisija..

Myötätuntoa itselle

Myötätuntoa itseään kohtaan...sitä tarvii jokainen mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva. Myös traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä kärsivä.

Dissosiaatiohäiriöinen ja eläytyminen/empatia

Joskus mietin, että oisko vaan "helpompaa" olla sellanen "seko", joka ei tajuais olevansa "seko". Joskus se vaan tuntuu niin hirveeltä, kun tietää käyttäytyvänsä oudosti tai kokevansa oudosti  ja tiedostaa sen itse. Se on rankkaa!

Useimmiten, jos mulla on dissosiaatio-oireet päällä, toiset ei huomaa sitä. Mulla ne on senkaltaisia. Esimerkiksi jos on sellanen epätodellinen olo. Ei sitä päälle päin kukaan nää ja yritänkin käyttäytyä tosi fiksusti. Sit vaan ite tietää millainen olo on ja se tuntuu friikiltä. Ihan ku ois osaksi omassa maailmassa ja kuitenkin tässä maailmassa. 

Tunnen todella paljon sympatiaa ja empatiaa kanssakärsijöitäni kohtaan. Siinä ryhmässäkin koen voimakasta empatiaa. Joskus se kyllä vaikuttaa sitä, että tulee itellä paha olla sen takia, kun kuulee kuinka paha on toisella olla.

Mulla on voimakas ominaisuus se, että eläydyn toisiin. Kun oon ollu paljon toisten seurassa, saatan jälkeenpäin puhua kuin he ja mulla saattaa olla samoja eleitä kuin muilla. Tämä voi jopa tapahtua katsoessa intensiivisesti jotain jatkuvaa tv-sarjaa. Tämä piirre kyllä haittaa joskus, koska aina en tiedä, että onko kyseessä nyt eläytyminen toiseen vai ovatko nämä MINUN oikeita tunteita. Sitä imaisee toisten tunteita helposti itseensä. Huomaamatta. En tiedä onko tuttua kellekään.

Muutokset vaikuttaa paljon mun dissosiaatio-oireisiin ja turvattomuuden kokemukseen. Nyt mulla on helmikuussa paljon muutoksia samaan aikaan. Oireita on alkanut tulla enemmän. Onneksi tiedän mistä on kysymys, vaikka joskus säikähdänkin tosi kovasti ja pelkään, että oon tulossa hulluksi.

Mä en tiedä onko tää hyvä asia vai ei, mutta mun ahdistus ja dissosiaatio-oireet on pikkusen muuttunut vihaksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Inhottavaa on se, että ne kohdistuvat toisia kohtaan. En voi paljon hallita niitä ja pelkään tuottavani toisille pahaa mieltä. Tästä kirjoitin lääkärilleni. Hän sanoi, että usein ahdistuksen takana voi olla piilossa olevaa vihaa ja ärtymystä. Onko tämä nyt siis suunta eteenpäin vai taaksepäin. Tiedä häntä.