Pienet ilot

Eilen ihan pikkurikkinen ilon tunne valtasi minut pieneksi hetkeksi ja kuulkaa se oli aivan mahtava tunne. En muista koska on ollut viimeksi sellainen tunne. Varmaan kesällä. Luultavasti se tuli siitä, kun kävin kampaajalla ja leikkasin hiukset ja se oli jotenkin voimauttava kokemus. Kävelin kaupungilla ja koin olevani vähän aikaa "normaali" ihminen.

Kun olin ammattikorkeakoulussa ihmiset kuvaili minua sellaseen lappuun, että hymyilen paljon ja olen iloinen. Senkin jälkeen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, koin porukassa olevani sellainen hauska tyyppi. Missä se tyyppi on nyt? Silloin tosin mua haittasi se, että se syvällisempi puoli minusta tuli vain harvoille ilmi.

Mä kaipaan pieniä ilon tunteita (jos ei suuria saa). Mä rukoilen sellaisia hetkiä. Ne antaa voimaa.

Löysin muuten hyviä asioita, joista ehkä vois löytää iloa.Tässä niitä tulee:

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?

"Elämää" odottaessa....

Todella surullista ja ärsyttävää on se, kun tuntuu, ettei saa elämästään kiinni ja vuodet vaan vierii eteenpäin. Tulee olo, että mitä kaikkea sitä missaa. Vaikea on myös välillä keskittyä juuri siihen hetkeen mikä on käsillä, paitsi silloin kun on tosi vaikeaa. Silloin on pakko.

Onhan niitä hyviäkin tapahtumia mahtunut elämään. Mulla oli viisi vuotta sellasta, että oli vain vähän oireita. Silloin opiskelinkin ammatin ja kävin "kunnon" töissä. Kiitän niistä vuosista ihan hirveesti, koska ne jotenkin kertoo mulle sen, että mussa on osa, joka voi elää suhteellisen normaalia elämää. Mulla on kyky siihen. Se kyky on tällä hetkellä vaan hukassa.

Tällä hetkellä kaikki energia menee siihen, kun halusin kokeilla jotain toimivampaa lääkettä. Mulla oli ollut 10 vuotta sama lääke, mutta sen teho oli pikkuhiljaa hiipunut. Uuden lääkkeen sivuvaikutukset vaan ovat olleet tosi inhottavia ja oonkin päättänyt, että mikäli ei muutamaan viikkoon häviä niin lääke ei ole sen arvoinen. Oireina on siis ollut lisääntyvää ahdistuneisuutta kaikissa sen eri muodoissa ja myös turvattomuuden tunnetta.

Välillä oon ollut vihainen Jumalalle, että miksi mulle ja miksi näin? Toki kysymykseen palaan jatkuvasti, mutta onneksi viime kuukausien aikana en ole enää epäillyt niin paljon Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se oli kauheaa se epäilys. Se vielä pahensi oloa. Jumala rakastaa ja minä riitän hänelle. Toivottavasti löydän vielä sen, että riittäisin itsellenikin.

Noh..elämää odottaessa..päivä kerrallaan ja onhan tääkin elämää...täytyy aina muistaa, että jollain on vielä huonommin, vaikka ei se itseään..eikä varsinkaan sitä toista paljon lohduta. Mutta onhan tää oma elämä kuitenkin aina arvokas!!

Tuohon otsikkoon löytyy ihmisiltä kaikenlaisia eri mottoja. Tässäpä niitä:

- Life begins in the end of your comfort zone.
- Life beings when fear ends.
- The "good" life begins when you stop wanting  a better one.
- Life begins in the moment of conception.
- Life begins in the moment of birth.
- Life begins after coffee ;)

Mikä näistä on sun mielestä paras vai löytyykö vielä parempaa mottoa?

Kun ei voi luvata..

Kurjaa ahdistuneisuushäiriöni ja dissosiaationi kanssa on ollut se, että en voi pitää aina lupauksiasi. Oli sitten kyse kaverin näkemisestä, juhlien järjestämisestä tai johonkin menosta, et voi pahimmillaan tietää millainen päivä sinulla on seuraavana päivänä. Olo voi olla ihan ok tai sitten se voi olla sellainen, ettet voi kuvitellakaan lähteväsi jonnekin :(

Kotiin jääminenkin on usein niin tylsää ja koet jääväsi paljosta paitsi. Joskus jonkun tarvittaessa lääkkeen turvin on sitten vaan lähtenyt jonnekin.

Tänä viikonloppuna tämä asia on taas ajankohtainen. Huomenna olisi juhlat, joihin en tiedä tänään kykenenkö menemään. Huomenaamulla (viimeistään) pitäisi tehdä päätös. Eilen peruin menoni, tänään olin aamupäivällä..että ihan ok fiilis, kyllä mä meen. Nyt taas on "ahdistuslevottomuutta" ilmassa ja tässä mietiskelee, että mitäköhän lähdöstä tulee..

Kaikki eivät ymmärrä sitä, että suurin osa mun epäröintiä ja jutuista poisjääminen ei johdu siitä, että oon kuin tuuliviiri...meen niin sanotusti fiilisten mukaan, enkä pidä lupauksiani. Asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi, mutta tietty leima itsestä voi tulla. Sellainen, että " tuo tyyppi aina peruu kaikki" tai "ei kannata siihen luottaa" tai "ei kannata sitä kutsua."

Niinpä. Elämä on. Toivottavasti voisin joskus olla luottamusta herättävämpi!

Ajatuksen pakko? - tietoa pakko-oireista

Koska diagnoosinani on sekamuotoinen ahdistuneisuus, niin siihen kuuluu aika ajoin kaikkea kirjavaa kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus, dissosiaatio-oireet ja pakkoajatukset.

Pakkoajatukset ovat usein joko aggressiivisia tai seksuaalisia ajatuksia tai mielikuvia, jotka väkisin tunkeutuvat mieleen. Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan pakkotoiminnoista näin:


Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive-compulsive disorder) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin.
OCD-häiriöt ovat joko pakonomaisia ajatuksia eli obsessioita tai niin sanottuja pakkorituaaleja eli kompulsioita tai molempia. Oireet voivat olla niin lieviä, että henkilö pystyy käymään töissä tai toisaalta niin voimakkaita, että ne voivat johtaa eristäytymiseen, eläköitymiseen tai invaliditeettiin. Tyypillisesti oireet vievät kohtuuttomasti aikaa päivässä ja niiden aiheuttama ahdistus lisääntyy, koska sairastuneet ymmärtävät itse oireiden irrationaalisuuden, mutta eivät pysty itse välttämään niitä.  

Onneksi en kärsi pakkorituaaleista vaan aika ajoin pelkistä pakkoajatuksista , koska niillä on tapana ihan oikeesti vaikeuttaa ihmisen elämää aivan mielettömästi. Oon katsonut joskus dokumentin aiheesta, jossa ihmiset eivät pysty poistumaan talostaan tai joutuvat koko päivän olemaan pakko-oireiden vallassa.

Pakkoajatukset ovat hirveitä. Yleensä ne ovat täysin omaa moraalia vastaan. Ajatuksia tai mielikuvia vaan tulee niin, että et voi niitä estää. Näin niistä myös sanotaan samaisilla sivuilla:

Psykodynaamiset terapiat eivät ole osoittautuneet OCD:n hoidossa tehokkaiksi. Potilaat ovat kilttejä perfektionisteja, pedantteja ja vaativia itseään kohtaan, yleensä myös älykkäitä. Lapsuudesta voi löytyä ahdistuksen aihetta, mutta niiden käsittely ei avaa väylää labyrintistä ulos. Sen sijaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla on saavutettu hyviä tuloksia.

 Kognitiivisessa terapiassa asiakas oppii itse työskentelemään ahdistuksensa kanssa. Tärkeintä on antaa sen olla: juuri kamppailu tunteita ja mielensisältöjä vastaan betonoi niiden olemassaolon. Asian välttäminen tai torjuminen lisää sen tunkeutumista mieleen, ”Älä ajattele violettia banaania!” Ahdistuksen annetaan mennä ja tulla, sitä tutkitaan. Kun se on tullut tutuksi, käydään terapian raskaaseen osioon, rituaalista pidättäytymiseen. Tämä pelottaa, koska siinä vaiheessa asiakkaat joutuvat kestämään kovaa ahdistusta. Tästä syystä pakko-oireiset välttelevät terapiaa. Tässä he tarvitsevat myös hyvin konkreettista tukea. 40 vuotta oireidensa kanssa kamppaillut mies sitoutui tulemaan suihkusta 10 minuutin jälkeen, kun se tähän asti oli vienyt kaksi tuntia. Irmeli Siltakoski odotti miehen kotona kello kädessä. OCD-terapeutti tekee kotikäyntejä – vai pitäisikö sanoa vankilavierailuja.

– Tämä on unohdetuin mielenterveyspotilaiden ryhmä. Sairaus on niin vammauttava. He jumiutuvat koteihinsa ja eläköityvät ennen aikojaan, kun sairautta ei osata hoitaa. Tieto leviää hitaasti, huokaa Irmeli Siltakoski.

 Minä en tiedä miksi minulla noita ajatuksia tulee, mutta näköjään sen pitäisi auttaa, jos ajatuksia ei yrittäisi välttää tai torjua, vaan antaisi niiden tulla ja mennä  (vaikkakin se on ÄÄRETTÖMÄN ahdistavaa.)

Tuli vaan mieleen kirjoittaa tästä, koska nämä ovat parina viime viikkona olleet itselläni hyvinkin pinnalla..siis pakkoajatukset. Varsinkin kristittynä naisena koen todella helposti häpeää niiden takia, koen itseni kuvottavaksi hirviöksi ja haluaisin eristäytyä omaan kotiini, ettei vain ajatukset joskus kävisi toteen (ajatukset siis eivät käy taudinkuvan mukaan toteen). "Pientä" suvaitsevaisuutta näissäkin asioissa joutuu harjoittelemaan itseään kohtaan. Kova on koulu!

Koko Mielenterveysseuran artikkeli löytyy täältä

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!