Kesän jälkeen

Pieni kesätauko on tässä taas ollut. Kesä oli tunneilmastoltaan levollinen. Nyt taas, kun syksy tulee on alkanut tulla haasteita.

Ensinnäkin, mulla on pieni kissanpentu, joka auttaa pikkuisen mua pysymään ´tässä hetkessä´mikä on ihana asia. Hänestä on paljon ollut apua.

Mutta tähän viikkoon:

Tämä viikko on ollut aivan karmea.Mulla nuo PMS-oireet pahentaa ahdistuneisuutta ja yliherkkyyttä. Tuntuu, että triggeritkin voimakkaammin vaikuttaa. On myös uusi harkka alkamassa ja opiskelu, koska pääsin Kelan mielenterveyskuntoutujien työelämäohjaukseen.

Tällä viikolla sisäinen kriitikko on taas saanut kritisoimista ja on ruoskinut mua mennen tullen, koska oon huomannut itsessäni erilaisia tunteita..myös ns. ei positiivisia tunteita toisia kohtaan, enkä millään meinaa saada siltä kriitikolta rauhaa. Ihan kamalaa! Nii, mun lääkäri on sanonut, että mulla on myös vaativan persoonallisuuden piirteitä.

Jouduin äsken ottamaan rauhottavaa, kun kriitikko arvosteli niin, että en meinannut pystyä hengittämään. Sitten otin vihon ja kynän käteen ja päätin alkaa kirjoittaan pienelle itselleni. Näin kirjoitin tänään:

" Rakas pieni,
Sulla on lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita tunnet. Sun ei tarvi hävitä tai lakata olemasta. Saat omistaa omia mielipiteitä ja olla näkyvä. Kaikki ei aina ole sun syytä. Sun ei tarvitse ylianteeksipyytää.

Saat olla kateellinen, kunhan et aiheuta toiselle pahaa. Saat olla vihainen, kunhan et tapa toista. Saat olla ärsyyntynyt ja saat olla turhautunut, jopa ahdistunut. Ei sun tarvi yrittää muuta. Ei tarvi yrittää johonkin mihin et pysty. Ei sun tarvi yrittää kontrolloida jotain mitä et voi. Oo armollinen itsellesi, sweet soul.

Ei kaikelle voi mitään. Anna olla. Saat olla. SAAT OLLA!"

Onko toisilla ikinä tällasta itsensä ruoskintaa. Mulla varmaan pahentaa sitä se, että oon ollut jossain vaiheessa mukana lakihenkisessä kristillisyydessä, jossa eri tunteetkin leimattiin pahoiksi. Oman vanhemman  tunnemaailman rajuuden varjossa myöskään ei ollut ns. ´lupaa´tuntea omia tunteita..niitä epämiellyttäviä.

Onko kellään muulla vaativuutta ja miten tulet sen kanssa toimeen? Ois kiva kuulla mailissa. Edes yksi rivi.

Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Owning our story and loving ourselves

Kirjoitan pian "kunnollisen" blogitekstin, mutta siihen asti teillä rakkaat, arvokkaat kanssasisaret ja veljet <3:

Ammatillinen kuntoutuskurssi ohi -> ruodintaa

Mulla loppui nyt se ammatillinen kurssi. En koe haikeaksi sitä, että ryhmä loppui, vaan oikeastaan siinä kohtaa kun mun katse kohtasi omaohjaajan katseen, kun hän toivotti hyvää jatkoa, meinasi tulla kyyneleet silmiin. Oltiin kuitenkin juteltu niin paljon ja hän oikeasti panosti minuun, mikä oli aivan ihana asia!

Niille, jotka miettii ammatillista kuntoutuskurssia, niin kyllä se kannattaa. Vaikka itselle ei ryhmämuotoinen kuntoutus aina olekaan se helpoin ja kivoin juttu, niin kyllä siitä saikin. Eniten kuitenkin sain niistä hetkistä, jolloin käsittelimme jotain asiaa aivan uudesta näkökulmasta ja koin, että saan työkaluja tulevaa varten. Saimme todella paljon materiaalia, johon on hyvä palata myöhemmin. Yksilöohjauksesta sain eniten. Ohjaaja on usein valmis panostamaan sinuun, jos sinä olet motivoitunut. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain niin paljon kuitenkin apua ammatillisiin juttuihin ja henkilökohtaiseen elämään.

Kantapään kautta opin monia asioita. Opin siitä, kuinka haluan olla se "hyvä ja kiltti tyttö ryhmässä" ja haluan saada kaikille hyvän olon ja miellyttää toisia. Opin kuinka minua ärsyttää se, jos jonkun toisen ongelmat saa liikaa tilaa keskusteluissa ja omat jäävät sivuun. Minulla saattaa jopa tulla ajatus, että toinen suurentelee. Opin siitä, että harjoitteluissa mun tehtävä ei ole ensisijaisesti yrittää miellyttää ohjaajaa tai muita työntekijöitä, vaan oppia ja tehdä hommia.Opin omasta perfektionismistaa ja kuinka yritän sillä peittää riittämättömyyden tunnetta.

Muutes...Ketipinor ei sovi mulle...tai ainakin mun pitäis syödä sitä kauan. Olin aika pöhnässä ja tuntui, ettei aivot toimi enkä pysty keskittymään opiskeluun, jos sitä syön. Pienikin annos päivällä sai mut nukahtaan 3 tunniksi. Nyt sitten Ataraxia pieni annos iltaisin. Ei se ahdistusta helpota, mut kun sitä Rivatrilia on siirretty pikkuisen sieltä illasta aamuun, niin saa helpommin nukuttua, kun ottaa Ataraxia. Nyt kyllä kun lopetin Ketipinorin on jopa välillä ollut sellanen hypomaaninen olo, mutta en usko kuitenkaan mulla olevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mulla ei ole vahvoja masennuskausia ja mun "hypomania" yleensä johtuu jostain (esim. nyt olin innoissaan siitä, että mua ei väsyttänyt lääkettä käyttäessä niin paljon ja olin kurssin lopusta innoissani). Pystyn myös keskittymään "hypomaniassani" ja hoitamaan hommia. Ja ennen kaikkea nukkumaan.

 Luinpa erästä blogia tässä ja mieleeni tuli (on kyllä tullut muutaman kerran aikaisemminkin) terapeutin vaihto. Tuntuu, että mun on vaikea ilmaista mun vihaista ja ärsyyntynyttä puolta välillä tuolla terapiassa (en tiedä olisiko kenenkään terapeutin kanssa helpompi, mutta tuo on jotenkin liian asiallisen oloinen mun purkauksiin). Pitääpä ottaa hänen kanssa puheeksi tämä. Kuitenkin terapiassa pitäis pystyä siihen(kin).

Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Mietin blogin lopettamista..

Mietin blogin lopettamista, koska oon nyt facebookissa kahdessa fb-ryhmässä dissosiaatiohäiriöisille ja oon tajunnut, että siksi en ole paljon päivittänyt tänne, koska jotenkin niitten ryhmien seurailu ja kommentointi on jotenkin ajanut tätä samaa asiaa...

Mut en tiiä pitäskö lopettaa. En edes tiedä kuinka moni tätä seuraa ihan oikeesti ja mitä tästä saa.

Harkka numero 2 menossa..

No niin...ammatillisen kuntoutuksen harjoittelu nro 2 on menossa toista viikkoa. Haasteita on, mutta oma opiskelun kohteeksi valittu aine/ammatti tuntuu kyllä kiinnostavalta. Haastavaa tässä onkin se, että en ole ihan tavallinen ammatillinen kuntoutuja harjoittelussa, vaan harjoittelu on mulle myös "opiskeluharjoittelu", koska mun opintoihin ei virallista opiskeluharjoittelua kuulu. Siksi siitä ottaa enemmän paineita, vertaa itseään toiseen alan harjoittelijaan ja miettii sitä, että kuinka saa annetuksi itsestään mahdollisimman hyvän kuvan siellä harkkapaikassa, jos vaikka joskus pääsee töihin tai sijaiseksi sinne. Eli samoihin ongelmiin törmään kuin aikaisemmin, mutta sillä erotuksella, että koska voimia ei ole liikaa, niin en pysty antamaan parasta kuvaa itsestäni, kun ei vaan lähe...jos en kelpaa tällaisena, ni en sitten. Lisäksi mun ohjaaja on todella erilainen kuin mä ja niin on myös toinen harjoittelija, joten ei ihan natsaa yhteen. Varsinkin ohjaajan kanssa on välillä tullut tilanteita, joissa hän kautta rantain kertoo, ettei pidä jostain mitä sanon tai mitä olen (ei siis itse harjoittelun työhön liittyvää). Aluksi yritin miellyttää häntä, mutta nyt en vaan jaksa. Voin kai olla hiljaakin...itse asiassa on välillä mukava vaan olla hiljaa ja kuunnella, kun ei jaksa olla sellanen "ylikiinnostunut mielistelijä"...vaikka en tiedä saisinko silloin enemmän pointseja, mutta kuten sanoin, niin en vaan jaksa miellyttää. Been there and done that too much now.

Ja omat pätevyyteen vievät polut välillä stressaa, koska ne ei ole ihan niitä normaaleja polkuja, joiden kautta muut menee, enkä tiedä vaikuttaako se työnsaantiin. Noh..kun oppisi olemaan murehtimatta etukäteen.

Mut joo..se välissä ollut kuntoutuskurssin väliviikko, kun oli sitä kurssia oli oikeastaan kaikkein rankin tietyllä tapaa..tai sit silloin vain kaikki stressaaminen purkautui....Nyt  stressaan kyl jokaista päivää paljon enemmän kuin edellisessä (kun se oli paljon rennompi paikka), mutta silti en koe sellaista kokonaisvaltaista ahdistusta kun kuntoutuskurssin kurssipäivinä. En varmaan sovellu kauheen hyvin tollaseen ryhmämuotoiseen mt-kuntoutujien juttuun...oon tullu siihen tulokseen.

Joo..tällasta raportointia nyt oli tää blogipostaus, mutta ajattelin nyt ilmoittaa, että elossa ollaan ja toinen harkka menossa.

Pakko kirjoittaa, vaikka pitäiskin jo nukkua

Onko teistä kellään ollut sellaista ongelmaa kuin vierastaminen? Mä oon huomannut, että alkuun voin vierastaa mun ystäviä, jos en oo nähny heitä pitkään aikaan. Silloin, kun seurustelin, niin vierastin joka kerta poikaystävääni, kun näin hänet ja olin ihan "jäässä", jonka hänkin tietenkin huomasi. Kysyin joskus siellä traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä lääkäriltä, että onko mahdollista, että tuo liittyy traumaperäiseen dissosiaatioon. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se voi liittyä. Mutta se on todella ärsyttävää. Poikaystäväkin oli joka kerta kuin uusi ihminen.

Oispa se kiva, kun joku elämänalue olis sellanen tosi ns. terve, kun tuntuu välillä, että tää dissosiaatio ulottuu ihan joka puolelle.

Joskus myös kavereitten ja ystävien kanssa olo tuntuu vaikealta. Mä en tiedä onko se sitä, että mun osilla on silloin sekasortoinen olo: lapsiosani ei tiedä onko toinen turvallinen vai ei...voiko luottaa ja aikuisosani haluaisi olla tietysti aikuinen ja läsnä. Muitakin osia voi olla liikenteessä. Kovasti aina odotan ystävien näkemistä, mutta alku voi olla hankalaa vierastamisen takia ja muutenkin saattaa olla hankalaa noitten osien takia. Sitten tulee niin paska olo, kun tuntee niin outoja tunteita, eikä pysty nauttiin ja oleen kunnolla läsnä välttämättä kuin hetkittäin. Miellyttämisen tarve on myöskin kova ja jos on vaikka 4 ihmistä niin hätäännyn, että ketä mä nyt miellytän ja miten. Kun en oikein tiedä niin mulle voi tulla myös sellanen ärsyyntynyt olo, kun sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja on sekasortoinen olo.

Voi että, toivon, etten menetä mun ystäviä omien tunteiden tai oudon käytöksen takia, koska en voi sille mitään. Hetkellisesti voi tulla tollasten tapaamisten jälkeen niin paska ja paha ihminen -fiilis, että mietin, että musta ei varmaan oo mihinkään ihmissuhteisiin ja hetkellisesti voi myös käydä itsetuhoinen ajatus päässä, kun se tuntuu niin pahalle, että ei voi olla ihmisten kanssa ihan normaalisti :( :( :( :(

No joo..tällasia mietteitä piti kirjata ylös, kun jonnekin piti purkaa ja oon huono pitään päiväkirjaa.

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Normaali elämä pelottaa

Kuten monelle muullekin trumaperäisen dissosiaatiohäiriön omistavalle, normaali elämä voi olla pelottavaa. Siitä ei oikein ole kokemusta. Kun päätin aloittaa opiskelun, aluksi olin ihan että jees. Näin on aina, kun otan uusia askelia (alan seurustella, otan uuden työpaikan vastaan jne.). Nytkin vasta tälleen yli viikon jälkeen päätöksestä on tullut ihan hirvittäviä pelkoja, että jos en onnistukaan ja jos kaikki menee myttyyn. Uudet askeleet voi olla todella pelottavia. Mutta haluan uskaltaa. En voi jatkuvasti odottaa jotain "parempaa aikaa", kun sitä ei nyt tässä ole tullut...sitä täysin oireetonta aikaa. Oon kohta 60-v, jos ajattelen, että en vielä ole valmis.

Riskien otto on pelottavaa. Päätösten teko on pelottavaa. Uusien askelien otto on pelottavaa. Se, kun ei voi varmistella tulevaisuutta on pelottavaa. Mutta jos pelkää koko ajan, menettää elämänsä. Silloin ei elä, silloin on vain jossain norsunluutornissa varmistelemassa, ettei mikään koske ja katsoo kun elämä lipuu ohi. Huoh. Toivottavasti uskallan...asioita.

Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)

Työharjoittelua toinen viikko takana

Hups, kun aika menee nopeeta, Toinen viikko työharjoittelua takana. Oon vielä(kin) tykännyt. Tosin se "ensi hohto" varmasti on jo takana. Oon tutustunut paremmin ihmisiin ja ymmärtänyt, että se yksi täti, joka ei ollut kauhean ystävällinen mulle viime viikolla, on tyyliltään sellainen, että helposti tulkitsen hänet väärin. Olin alkuviikosta aivan lukossa, kun menin työhön. Pelkäsin, että kaikki inhoaa mua siellä, kun yksi ihminen oli sanonut jotain mulle vitsillä ja mä olin ottanut sen todesta. Tervetuloa vaan traumatisoituneen elämään ;(

Voisin kuvitella olevani tuolla alalla tulevaisuudessa. Päivät menee vikkelään ja illat. Ensi viikosta asti lisäsin tunteja niin, että teen 6h/pv. Haluan kokeilla kuinka se onnistuu. Tietenkin tässä on mun kohdalla se vaara, että ylikuormitan itseni innostuksessani. Nytkään ei tule pidettyä toista taukoa kunnolla. Noh..kun aloitan 6h pv, niin sitten on pakko alkaa pitää toinenkin tauko täysmittaisena. Jotenki sitä niin haluaa antaa hyvää kuvaa itestään. Tänään sainkin kuulla yhdeltä, joka ei ole työssä siinä yksikössä, että musta oli puhuttu hyvää. Noh..sen tuntuu aina kivalle :)

Nyt muuten vaan on ollu ongelmia oman terveyden kanssa...siis fyysisen. Ei mitään kauhean vaarallista, mutta kuitenkin elämää haittaavaa eli migreeniä...toivottavasti se nyt loppuis, että voisin rentoutua nyt viikonloppuna. Jeps. Tällasta.

Hyvää viikonloppua!

Työharjoittelua viikko takana

No niin...nyt siis ollaan ammatillisen kuntoutuskurssin siinä vaiheessa, että ensimmäinen työharjoittelu on alkanut ja on käyty siellä ensimmäinen viikko. Itse työstä tykkään kyllä tosi paljon. Oon aiemmin harkinnut moneen otteeseen ko.alaa, mutta en ole vienyt opiskeluja loppuun. On ollut myös huonoja kokemuksia alan harjoittelusta, kun en saanut tehdä juuri mitään, mutta nyt saan :) Työ tuntuu aika omalta. Kun vaan kuntoutuisi niin, että ihan aikuisten oikeesti pystyisi tekemään tuota työtä. Vaikka teen 5 tunnin päiviä, niin joinain päivinä oon melko väsynyt. Herätys on mulle kyllä tosi aikaisin eli 6.15. Oon tottunut herään kurssille puol 8 ja sekin on tehnyt tiukkaa.

Haasteena harjoittelussa on JÄLLEEN toisten miellyttmisen tarve ja perfektionismi. Eli otan paljon paineita siitä, että annan hyvän kuvan itsestäni toisille ja stressaan siitä, että olen ajoissa töissä. Sitten, kun olen tajunnut, että yksi työntekijä ei varmaan kauheesti diggaa harjoittelijoita, niin on vaikea olla hänen lähellään. Melkein haluaisin tekeytyä silloin näkymättömäksi. Toivottavasti tämä helpottaa tässä ajan kuluttua. Harkka kestää yhteensä 7 viikkoa. Sen jälkeen on viikon ryhmätapaamisia ja sitten alkaa toinen 7 viikon harkkaputki toisessa saman alan paikassa. Tässä siis menee koko kevät näissä harkoissa. Kunnon testaus siis itselle.

Ekan viikon jälkeen kuitenkin ajatukset on plussan puolella. Viikonloput on vähän tylsiä ja hankalia, jos ei ole tekemistä. Monet ystäväni ovat muuttaneet pois lähiakoina paikkakunnaltani ja yksin on välillä vaikea keksiä tekemistä tai mennä vaikka kirkkoon, jonne haluaisi mennä. Mutta onneksi työharkka on toistaiseksi sellaista, että sitä seuraavaa päivää jopa odottaa. Tässä on selkeesti honeymoon menossa, joten koittakaa kestää hehkutusta. Myöhemmin voi tulla aika erilaista kommenttia harjoittelusta...

Tällaista siis kuuluupi.

Kuulumisia kurssilta ja Hyvää Joulua!

Ammatillisen kurssin intensiivisin ryhmävaihe on kohta ohi. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni suhteellisen hyvin. Koin jopa, että olin yliaktiivinen ja sellainen jotenkin tosi pärjäävä. Vaikka iltasin olin väsynyt. Sitten tuo rooli tai mun osa rupesi väsymään. Väsyin siihen, että jouduin pitämään muista kurssilaisita  huolta (muistuttamalla heitä päivämääristä, huolehtimalla heidän terveydestään, ohjaamalla heitä, koska oikea ohjaaja ei aina huomannut kun joku ei hiffannut jotain). Nyt oon ihan zippi. Lisäksi kurssilla tuli kaikennäköistä esiin. Kun ihmisillä on erilaiset häiriöt ja laitetaan 10 ihmistä keskenään 4 viikoksi niin joskus on niin, että kun toisen häiriö kohtaa toisen häiriön, niin siitä ei hyvää seuraa.

Noh..väsytin siis itseni. Vitsin hoivavietti! Ja harjoittelu pelottaa juuri tän jaksamisen kannalta. Dissosiaatio-oireitakin on ilmaantunut, kun on väsynyt.

Mutta toivottavasti joulu toisi vähän virkeyttä tännekin.

Hyvää Joulua kaikille lukijoille ja kanssakärsijille!

Eka viikko ammatillista kuntoutuskurssia takana

Nyt on siis eka viikko puolen vuoden ammatillista kuntoutuskurssia takana. Väsyttää. Samaan aikaan kahvinjuonnin lopettaminen tuntuu kyllä kropassa. Oon kateellinen, kun jotkut hakee joka tauolla kahvia. Omat happovaivat ei vaan nyt anna myöten juoda sitä. Iltaisin on sen takia kyllä ihan zippi.

Eka viikko varsinkin alussa oli sellasta tutustumista. Nyt loppuviikosta päästiin vähän enemmän miettimään omia arvoja ja tavoitteita. Sain jo ekalla viikolla sovittua työharjoitteluhaastattelun, joka on ensi viikolla, Toivottavasti harjoittelu, joka alkaa tammikuun aikana menisi hyvin ja olisi mielekäs paikka. Itsellä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin etukäteen paljon enemmän. Kyllä siitä iästäkin varmaan hieman etua on siinä, että on kokemusta jo kaikenlaisesta.

Vammaistukeen haen valitusta, jotta saisin korotetun, mutta jotenkin sen saamisesta on aika epäilevät ajatukset.

Ei tässä nyt muuta sitten

Hyvää itsenäisyyspäivää!!

Kun pahoja asioita tapahtuu...oireilen, kun hyviä asioita tapahtuu...oireilen

Kun hyviä asioita tapahtuu oireilen:

Olipa tässä viikko kun voitin 6 päivänä peräkkäin jotakin pientä ja vähän suurempaa arvonnassa. Osallistun PALJON nettiarvontoihin. Mutta ei ollut seesteinen viikko. Jos tapahtuu liian paljon hyvää, oireilen. On vaikea ottaa sitä vastaan ja tuntee syyllisyyttä. Olen myös erittäin ylivirittynyt silloin, enkä pysty keskittymään mihinkään. Koko ajan kauhea tärinä päällä.

Toinen esimerkki: kuntoutuskurssi on hyvä asia. Mutta heti kun sain tietää, että pääsen sinne, aloin oireilemaan. Kaikki uusi, vaikka hyväkin oireiluttaa.Se pelottaa, kun pelottaa, että kaikki epäonnistuu...niin kuin ennenkin.

Kolmas esimerkki: Kun ihastun tai seurustelen, se on hyvä ja jännittävä asia..aiheuttaa myös positiivisia viboja myös, mutta silloin olen äärimmäisen herkkä ahdistumaan ja ylivirittynyt, joten kun loin kristilliselle deittisivustolle ilmoitusta, päädyin poistamaan sen sieltä muutaman päivän päästä, olotilojen pelossa. Seurustelusta voisi muutakin kertoa, mutta menisi hiukan liian ohi aiheen. Paitsi se, että siinäkin se syyllisyys. Kun kokee jotain hyvää ja rakkautta, tuntee, ettei ole sen arvoinen. Täällä sitten yksin sunnuntai-iltana istun telkkua katsoen miehenkaipuussa, enkä edes uskalla tutustua kehenkään jaa muistelen menetettyjä ihmisiä eli ex-poikakavereita.

Huhhuh, Onpas elämä välillä todella monimutkaista.

Tsemppiä viikkoon!

Totta kai sitä haluaa kuntoutua ja sitä, että olo parantuu ja toisaalta uskonkin siihen. Mutta niillä hetkillä, kun on sellainen toivoton olo ja tuntuu, että tää on yhtä tuskaa, niin yksi laulu lohduttaa mua.
Se on kristillinen ja se on tässä, Tsemppiä,voimia ja siunausta kaikille viikkoon! :

Kokemus Luovasta tanssista

Ilmoittauduin kansalaisopiston Luovan tanssin kurssille ja odotin sitä kauhulla ja mielenkiinnolla.
Mulla oli taas vaikea viikonloppu (vieläkin on vaikea olo), mutta silti sain itteni liikkeelle ja lähdettyä kurssille. Se on kahtena sunnuntaina.

Aluksi koin, että ei tää oo ollenkaan mun juttu, koska oli tosi erilainen kuin olin odottanut. Sitten lopuksi tehtiin tanssia mielikuviin. Ja vika tehtävä oli sellainen, että toukasta kuoriutuu perhonen.
No...mä eläydyin oman elämän kannalta siihen ehkä vähän liian raskaasti...koska mun toukka ei meinannu nousta/muuttua ollenkaan perhoseksi...aina ku yritti nousta, ni ei uskaltanutkaan ja mä ihan oikeesti itkin siinä samalla, koska jotenkin koin sen niin voimakkaasti. Piti mun sit perhostakin esittää, mutta en siinä oikein ollu tunteella mukana. Onneksi tanssiope on liikunta- ja tanssiterapeutti, koska lopuksi tehtiin läsnäoloharjoituksia, että päästään tunnetiloista pois.

Mutta joo...toukka ehkä oli se lapsiosa minussa, joka ei tahtonut/ollut valmis aikuiseksi. Noh..huomenna pääsee terapiaan ruotimaan tätäkin aihetta. Mutta läsnäoloharjoitteista huolimatta tuli sellanen olo, että uskallanko mennä sinne toisen kerran, kun tulee noin voimakkaita tunnetiloja ja vielä toisten keskellä..noh..katsotaan