....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.
...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.
Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).
Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.
Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.