Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.
Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.
Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.