Kun ei ole hyviä ratkaisuja, kun pitää valita kahdesta huonosta - what to do ?

Mulla on BIG PROLEM. Kun ei vois olla saikulla, kun pitäis saada ruokaakin ostettua ja laskut maksettua.
 Kun jos on saikulla ei oo varaa käydä terapiassa ja maksaa opintolainaa takaisin. Ja jos on töissä, on koko ajan ihan niinku perseeseen ammuttu karhu ja jos vähentää työtunteja, se ei auta, koska dissosiaatioryhmä keskellä päivää verottaa niin paljon, että tunteja pitää kuitenkin tehdä takaisin ja tulee pitkät päivät. A-H-I-S-T-A-A!! Ja ahistais se, että taas pitäis ruveta selvitteleen kaikkee Kelan ja sossun kanssa siitä, että onko terapiaa mahdollista maksaa niitten puolelta ja ....huhuhuhuhuhu. En tiiä mitä teeeen??

Mun pitäis levätä saikulla nyt...se ei oo mahdollista, kun pakko on miettiä raha-asioita.

Saikulla

No niin..tilanne töissä ja muutenkin kävi niin voimille ottavaksi, että jäin saikulle. En tiedä miten mun käy. Vaikea olla puoliksi työkykyinen, mutta ei ihan ja vaikea kun traumamuistot tunkee joka paikkaan...myös töihin.

Ei muuta tällä kertaa. Muuta ku sitä, että pinna ei oo tänää ollu enää niin kireellä, ku oon saikulla.

Huonosta itsetunnosta ja tulevasta yksinäisestä ystävänpäivästä

Tuntuu, että nykyisin olen aina vihainen ja ärtynyt. Sen takia mun on TODELLA vaikea ajatella ittestäni mitenkään positiivesti. Ei ollenkaan. Ja sitten myös ajattelen, että olen ärsyttävä muille (niin kuin varmaan olenkin). Ja siitä se noidankehä alkaa...ajattelen, ettei kukaan välitä musta (huom! ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa tällaisen ajatuksen ääneen. En tiedä onko mulla aiemmin edes ollut tällaista ajatusta). Ja sitten ajattelen, että no ehkä joku välittää, mutta hänen on sitten todistettava se mulle. Ehkä hyväkin toive tavallaan. Ystävänpäivä tulee ja vietän sen luultavasti yksin. Tiedän, että tää mun vihaisuus ei ole pohjimmainen syy siihen, että vietän sen yksin, mutta tuntuu se silti hirween pahalle.

Ennen ansaitsin enemmän rakkautta mielestäni, koska olin kuitenkin suloinen ja ihana. Rauhaa rakastava ihminen, joka ajatteli muista kauniisti.

Ollapa "normaali"...

ah...ollapa "normaali". Tämän illan villi toivomus ;)

Jumala ja dissosiaatiohäiriö?!?

Oon miettinyt joskus, että onko uskosta Jumalaan hyötyä tässä dissosiaatio-hommassa. Eilen sain väläyksen tai muistutuksen siitä, että Jumala hyväksyy mun kaikki puolet, mun kaikki osat. Siitä on hyvä lähteä. Edes joku hyväksyy, jos ei muut vielä tai jos en minä vielä. Tai kun en minä vielä ;)

Jumala on nähnyt mun koko elinkaaren. Oikeastaan kukaan muu ei ole nähnyt sitä niin kunnolla ja tiennyt miltä musta tuntuu. Siksi on hienoa, että mulla on Jumala - se yksi joka NIIN tietää miksi koen mitä koen, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja miksi pelkään niin kuin pelkään. Kristinuskon Jumalan suurin kertomus itsestään on se, kuinka Hän antoi itsensä minun vajavuuksieni edestä, jotta minulla voisi olla yhteys tähän täydelliseen. Tuo luonne...se ei vaan voi olla sellainen ilman sitä, että hän näkee, hyväksyy, ymmärtää dissosiaatiohäiriötäkin.

On ollut aikoja, että oon keskittynyt siihen, että miksi Jumala ei paranna mua tai rukoillut sitä kovasti (kyllähän rukoilen edelleen..onhan tää sen verran kamalaa), mutta tärkeintä musta on se, että hän ymmärtää. Jos jotain, niin ymmärrystä kaipaan.

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.

Traumoista ja traumojen kohtaamisesta

Mulla on aikaisemmin ollut suhteellisen "normaali" päiväminä, joka toimii normaalisti. Päiväminä on yksi termi, jota käytetään traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä yhdestä minän osasta. Tosin, jos on tuntunut vaikka työt liian vaativilta, niin sitten se normaali päiväminä on väistynyt muun tieltä.

Mä en tiedä johtuuko tämä siitä, että ekaa kertaa viiteen vuoteen teen palkkatöitä ( kaikkien harjoittelujen ja työkokeilujen jälkeen) vai mua erittäin lähellä töissä toimivasta henkilöstä, joka toimii melkein joka päivä jossain vaiheessa triggerinä mun traumakokemuksille, mutta tuntuu että nyt  välillä on toisinpäin. Töissä ei toimi normaali minä ja sitten joskus muuten toimii. Ainakin "normaali päiväminä" ei ole niin normaali kuin se on aikaisemmin ollut. Huom! meillä on alle viiden henkilön työyhteisö, joten en voi välttää kanssakäymistä henkilön kanssa millään.

Huominen jännittää, koska lähden päivän kestävälle työmatkalle tämän henkilön kanssa. Pelottaa, että jos triggerointia tapahtuu. Suhtaudun huomiseen kuin lapsi, joka pelkää mennä pitämään esitelmää tiukan opettajan eteen. Ihan samanlaisia fiiliksiä. Paitsi nyt ehkä mukana on myös se, että oon ollu tosi väsynyt, kun oon alottanut pidemmät päivät töissä ja pelkään, etten ole niin skarppi kun mun pitäis olla huomenna, sillä päivä vaatii skarppiutta.

Joudun elämään jatkuvassa ristiriidassa. Mä tarvin tuota joustavaa työtä, mutta se ei ole mukavaa varsinkaan, kun on niitä triggereitä siellä niin paljon. Se aiheuttaa valtavaa stressiä ja triggereistä johtuva oma käyttäytyminen tuskaista häpeää. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kyllä mä yritän olla siellä niin kauan kuin pystyn, mutta sitten jos en pysty, niin onko häpeä lähteä tällaisista syistä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa ja näillä voimavaroilla? Ja kun syy on omat traumat. Mietin vaan mun nykyistä ärtyneisyyttäkin ja koska se on alkanut ilmaantuun, niin se on alkanut ilmaantuun silloin ekoja kertoja, tämä voimakas ärsyyntyminen, kun menin sinne töihin.

Tiedän, että tähän suhtaudutaan kahdella tavalla. Toiset on: " GET OVER IT (luultavasti he eivät tiedä traumatisoitumisesta mitään), toiset on " TEE MILTÄ SUSTA TUNTUU" (ehkä tietävät enemmän). Paraneeko traumat aina kohtaamalla traumojen aiheuttaja. Miettikää jos joku joutuis kohtaan vaikka raiskaajansa...en mä usko, että ne sillä paranee..sorry vaan.

5.2.2014 Lisäys: Mutta mun traumojen aiheuttaja on kyllä muualla kuin töissä..töissä on vain triggerin laukaisija..